Souduilla ja minulla on sama isä

Olin niin nuori kun soudut alkoivat että minulla ei ole omia muistikuvia, mutta tarinoita olen kuullut paljon. Isä oli nuottarannalla kuullut että raavas mies on soutanut Partalansaaren ympäri kesäisenä yönä auringonlaskusta auringonnousuun. Se jäi häntä askarruttamaan, sillä saari oli suuri ja kesäinen yö lyhyt. Pienelle pojalle saari näyttäytyi tarunhohtoisena, kun aurinko nuottarannalta katsoen kultasi saaren laskiessaan. Saaren suuruutta hänelle kuvasi se, että siellä oli järviä ja niiden sisällä saaria. Olipa saaressa neljä koulupiiriäkin. Ajatus jäi itämään ja kun hän oli saanut oman veneverstaansa toimintaan ja perheelleen kodin, hän päätti järjestää kisat selvittääkseen, kauanko saaren kiertäminen soutaen vie aikaa. Saadakseen ihmisiä mukaan hän päätti lahjoittaa voittajalle veneen. Ensin hän ajatteli vain laittaa lehteen ilmoituksen ja katsoa tuleeko ketään paikalle. Mutta sitten hän ajatteli, että olisi parempi jos lähtöpaikkoja olisi useita, jolloin eri puolilla saarta asuvilla olisi lyhyempi matka lähtöpaikalle. Mutta tällöin tarvittiin ajanottoon lisää väkeä. Houkutteleminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Kuntourheilua ei silloin juurikaan tunnettu ja ehdottipa joku Moision mielisairaalaakin osoitteeksi idean omituisuuden vuoksi. Liikkuminen harrastuksena eli muun kuin työn vuoksi ei ollut vuonna 1968 tuttua kuten nykyisin ja esim. massaliikuntatapahtumat kuten Finlandia-hiihto ja -marathon syntyivät paljon myöhemmin. Siispä ajatus yli 60 km soutamisesta oli outo ja ilman palkintovenettä olisi tuskin montakaan osallistujaa saatu mukaan. Isä oli huomattavasti ajastaan edellä ja joutui siten kohtaamaan paljon ennakkoluuloja ja pilkkaa saadakseen unelmansa toteutumaan. Mutta hän ei antanut periksi.

Oman panokseni soutujen hyväksi olen antanut talkoissa. Muutamassa ensimmäisessä soudussa isä oli itse soutamassa mutta sitten hänen vesibussinsa oli monia kesiä huoltoveneenä ja minä olin aina mukana. Ja retkisoudun synnyttyä laitettiin Laivarannassa kyytiin kaasupulloja, isoja kattiloita, kahvipaketteja, lukuisia kanisterillisia vettä ja eväitä ym. tarvikkeita, jotta voitiin matkan varrella pysähtyä muutaman kerran sopivaan rantaan (paikka vaihteli vedenkorkeuden mukaan) keittämään soutajille kahvit. Siellä oli mukavaa kuunnella leppoisien soutajien tarinoita. Heillä ei ollut kiirettä vaan aikaa nauttia kesästä.

Kun sitten menin kesätöihin kunnanvirastolle, olin muutamana vuonna talkoissa kisakansliassa. Siellä kunnanvirastolla kirjoitettiin koneella tuloksia eikä nähty itse kisoista mitään. Yhtenä kesänä pidin infopistettä soutustadionilla ja minulta sai tulla kysymään mitä vain! Sitten olin monta vuotta äitini kanssa keittiöhommissa jakamassa ja myymässä ruokaa.

Äitini poisnukkumisen jälkeen olen ollut erilaisissa kisakanslian tehtävissä ja SM-soutujen sihteerinä. Olen siis nähnyt monenlaista talkootyötä ja arvostan suuresti heitä, jotka vuosi toisensa jälkeen haluavat tulla kantamaan kortensa kekoon soutujen onnistumiseksi.

Vajaa viikko ennen poisnukkumistaan isäni sai Suomen Soutuliiton hänelle myöntämän ansiomitalin Reino Eerikäisen tuomana ja puheessaan esitti vetoomuksen ”kun vain soutajia riittäisi”. Äitini kanssa otimme tämän vakavasti ja perustimme 2011 souturahaston, josta yhdessä Sulkava-Seuran kanssa vastaan. Äitini ei ehtinyt nähdä rahaston perustamisen julkistamista, joten nimeksi tuli Kauko ja Anna-Liisa Miettisen souturahasto. Rahasto tukee soutajia ja soutujen kehittymistä eri tavoin isäni arvoja kunnioittaen. Rahasto on tukenut perustamisestaan lähtien nuoria pienvenesoutajia, jotta he voivat kiertää saaren ilman osallistumismaksua. Lisäksi se on jakanut kiertopalkinnon ensin nuorille kirkkovenesoutajille ja sitten sarjan lakattua nuorille pienvenesoutajille, tukenut paikallisten yrittäjien näkyvyyttä souduissa, tukenut uusia ideoita ja lahjoittanut arvottavaksi soutuveneenkin. Tänä vuonna rahasto tuki kirkkovenejoukkueita maksamalla alkuvuonna perämiehen osallistumismaksun. Monesti juuri perämiehet kokoavat joukkueen ja huolehtivat käytännön järjestelyistä.

Soudut ovat tavallaan sisareni ja toivon souduille valoisaa tulevaisuutta.

Kaisa Miettinen

Sukurasitteena soutuhulluus

maijamassinen

Eletään 90-luvun loppupuolta Etelä-Savossa. Pikkutyttö hurruuttaa menemään omalla pyörällään vanhempiensa kanssa, määränpäänä kotipaikkaa lähellä sijaitseva isovanhempien kesämökkipaikka. Tyttö tietää, että kohta päästään vesille. Mökkipihasta löytyy useampi vene, on ihan tavallinen lasikuituinen soutuvene kalaretkiä varten, jota edes tytön ukki ei tykkää soutaa ja sitten on sellainen puinen kilpavene. Se vene on sitä varten, että tytön vanhemmat treenaavat sillä Sulukavan Soutuja varte. Tuo mahongin punainen kilpuri on tullut tutuksi tytölle jo monen kesän ajalta. Menneen alkukesän aikana veneen parissa on kuitenkin puuhasteltu monta tuntia, sillä entisestä vuorosoutuveneestä oli nyt tehty vene kolmelle Partalansaaren kiertäjälle. Tuo innokas pikkutyttö on nyt haltioissaan, olisihan veneessä ihan oikea paikka nyt myös hänelle. Ei tarvitsisi enää istua pienellä kiikkuvalla lypsyjakkaralla veneen keskellä, niin kuin tyttö oli jo niin monena vuotena ennen tehnyt. Soutusarjan vaihdokseen oli ryhdytty, kun tytön vanhemmat olivat ilimeisesti kyllästyneet kuuntelemaan tytön kinuamista päästä ihan oikeasti melomaan ja soutamaan tuota mahonkisena loistavaa kilpuria.

Viimein koittaa se odotettu päivä, heinäkuun toinen viikonloppu vuonna 1999, tytön ensimmäinen Partalasaaren ympärisoutu. Siinä kesäpäivässä oli jotakin unohtumatonta. Lauantaiaamu oli aurinkoinen. Kisa-aamuna tyttö ei ollut moksiskaan tulevasta koitoksesta. Matkaan oli pakattu pikkuinen matkaradio, jota tyttö sai kuunnella, jos ei jaksanut koko aikaa meloa ja puhelin sitä varten, että puolimatkassa sai soittaa isovanhemmille, että miten reissussa mennee. Hakovirralle päästyä tyttö huomasi, kuinka paljon siellä oli muitakin soutajia, eihän sinne meinannut sekkaan sopia. Ihmettelylle ei jäänyt juuri aikaa, äkisti vuan alta pois ja vene vesille, lähtölaukausta odottelemaan.

Matkanvarrella ei sattunut kai mittään ihmeempää, olihan soutuhomma tytölle jo tuttua. Maisemat järvellä olivat mukavaa ”ajanvietettä” ja tehtävää riitti muutenkin, olihan tyttö vastuussa vanhempiensa muonituksesta ja juotoista koko matkan ajan, eikä perämiehen vastuuta reitinvalinnasta sopinut unohta! Noh, ne radiotaajuudet ei ihan koko matkalle Partalasaaren taakse riittänyt, niin melontahommiksihan se meni. Eihän hommaa leikiksi sopinut pistää, vähän vain.

Reipas seitsemän tuntia ja reilu 60 km myöhemmin alakoi kuulumaan jo soutustadionin kuulutukset. Veneen kaksi jo kokeneempaa partalansaaren kiertäjää osasi kertoa tytölle, että nyt olisi viimeisen pinnistyksen ja loppukirin paikka. Soutulinja piti pittää mahdollisimman lähellä rantaa, jotta ei turhaa kierretä, rannassa riittäisi kyllä vesi. Kenttäkuulutuksesta kuuluu kolomen venekuntalaiset nimet, vielä muutama veto ja maalilinja ylittyy. Hyvin meni! Maaliin tultiin kaikin puolin hyvällä mielellä. Soutukeli oli ollut aurinkoinen, eikä tuulenkaan kanssa ollut enemmälti vastusta. Muistissa on, että muutama kiperämpi paikka kisan aikana oli ollut, johtuen lähinnä viimeisen kymmenen kilometrin matkalla sattuneista pikakiitureista ja niiden aiheuttamista aallokosta.

Tytöllä oli ollut oikein mukava reissu. Hakovirralla tälle erikoisvenesarjan porukalle oli tullut joitain kommentteja, ihmettelyä lähinnä perämiehen ikään liittyen. Tyttöä lähinnä vain huvitti, että miksi hänen mukanaolonsa sai kanssasoutajien joukossa ihmetystä aikaiseksi. Tyttö kai oletti, että eikös Sulukavalla mukana ole muitakin nuoremman kaartin osallistujia. Myöhemmin tosin selevisi, että eipä se niin yleistä kai ollutkaan, että veneen perämiehenä häärii 10 vuotias tyttönen. Tämä ennätys lienee ollut voimassa usiamman vuoden tuonkin jäläkeen.
Kesä 1999 oli yhden ”hulluuden” alaku. Sukurasite, mikä on johtanut siihen, että vuonna 2016 tytön kerittyä jo aikuisikään voi hänen sosiaaliseen mediaan päätyneestä kesämuistosta lukea seuraavaa: ”Olipahan retki, 16. kerta Partalansaaren ympäri! GPS:ssä mittaa vähän vajaa 60 km, aikaa meni 6:27:52. Ei huono! Kerran olen kovempaa pienveneessä reitin selevittäny. Ristiaallokkoa, tihuuttavaa sadetta, vastatuulta, myötätuulta ja kaiken kukkuraksi uusi vene, minkä metkut oli vielä sen verran pimennossa, jotta niitä olisi kokonaan osannu taltuttaa. Uusi sarja, vuorosoutu, no reitti olikin sitten ainut asia mikä oli ennestään tuttua! Matkanvarrella oli säätöä kaluston kanssa, mutta huoltoveneen turvin siitäkin selevittiin, vähän siinä sipulia koeteltiin! Lähdössä hymyilytti mutta kyllä se hymyilytti maalissakin! Iliman rakkoja tuli lenkki heitettyä ja aika varmaa on, jotta ensi vuonna uudestaan, taas!”

Tämähän tarkoittaa siis sitä, että tälle soutu-uransa lypsyjakkaran piältä aloittaneelle tytölle Partalansaaren kierros vuonna 2017 on Sulkavan soutu nro 17.

 – Maija Massinen –
”urheiluhullu jo vuodesta -89”

Mukaan soututalkoisiin

Sulkavan Soutustadionille etsitään talkoolaisia perjantain iltavuoroon sekä kaikkiin lauantain vuoroihin. Tule mukaan talkoolaisten iloiseen joukkoon: saat talkoopaidan, ruoan ja ilmaisen pääsylipun koko viikonlopuksi sekä järjestöllesi talkooavustuksen.

Tule rohkeasti mukaan. Ilmoittautua voi Virpille: 050-5230683

Miesten ensimmäinen soutu

Elettiin vuotta 1984. Soudut olivat sitä ennen tulleet tutuksi lähinnä katsojan roolissa. Tänä vuonna oli toisin. Mieheni ja siskoni mies päättivät osallistua kisoissa vuorosoutuun. ”Harjoiteltu” oli kovasti, mutta intoa taisi löytyä sitäkin enemmän. Eväät olisivat riittäneet koko viikonlopuksi, siis meidän (tai lähinnä siskoni) mielestä. Olimme vieneet veneen jo edellisenä iltana Hakovirralle, ettei tulisi aamulla niin kova kiire. Soutuaamu koitti. Siskoni ja minun oli määrä hakea meidän auto lähtöpaikan lähellä olevalta pellolta, jonne miehet sen jättivät. Avaimet oli määrä jättää kuskin puoleisen renkaan päälle, josta me ne löytäisimme. Niin kun ehkä jo arvaatkin, ei avaimia löytynyt. Ensimmäinen ajatus oli, että onko ne varastetttu, mutta toisaalta olisivathan varkaat vieneet autonkin. Mieleemme juolahti ajatus, että ne taitavat seilata jossain Saimaalla.

Noh, ainoa vaihtoehto oli lähteä hakemaan vara-avaimia noin sadan kilometrin päästä meiltä. Tässä vaiheessa se oli järkevin vaihtoehto. Olihan meillä runsaasti aikaa, sillä tiesimme, etteivät miehet alle kuuden tunnin souda. Kyllä meitä harmitti ja ärsytti siskoni kanssa. Siihen aikaan ei autoissa ollut ilmastointia ja siskoni noin vuoden ikäisellä pojalla ei todellakaan ollut hauskaa. Noh, avaimet kuitenkin haettiin. Aikaa miehillä meni yli seitsemän tuntia. Soutumatkan aikana opittiin myös se, että melamies meloo, eikä syö eväitä. Sen vuoksi aika varmaan parani seuraavilla soutukerroilla, sillä miehet soutivat vielä muutaman kerran yhdessä ennen kuin siirtyivät kirkkoveneeseen.

Muuten ne autonavaimet. Ne löytyivät mustikkasoppapurkista.

Äidin muisto tulevasta Soutuneuvoksesta

Elettiin 80-luvun ja 90-luvun vaihdetta. Olin Savonlinnan Keskussairaalassa poikani  kanssa ensiavussa. Lääkäriä odotellessa sinne tuli viirahousuinen mies, joka oli palanut niin kasvoista kun reisistäkin. Mies oli tulipunainen, rakkuloinen, tuskainen ja käveli vaivalloisesti. Samassa muistin, että Sulkavalla on soudut meneillään.

Poikani ihmetteli tuota miestä ja kysyi, että mikä tuolla sedällä on. Kerroin pojalleni souduista. Sanoin, että mies on ollut soutamassa kilpaa Sulkavalla tosi pitkää matkaa ja polttanut itsensä auringossa. Poikani tuumasi, että hän ei kyllä souda Sulkavalla koskaan kilpaa, jos sieltä tulee tuommoiseksi. Aika kultaa muistot. Nyt hänellä on tavoitteena soutuneuvos-titteli, joka häämöttää vuoden päässä.

Kah, poikakin on tullut maaliin

Reijo Lonka Sulkavan Telataipaleen Kukkaroniemestä oli 18-vuotias maatalon poika, kun kesällä 1969 päätti lähteä tekemään sen, minkä muutamat tosimiehet olivat tehneet jo edellisenä kesänä, eli soutamaan Partalansaaren ympäri. Kietävälän akka oli temppua aikoinaan yrittänyt, mutta kellahtanut kesken kaiken luodolle eväspapuja liikaa napsittuaan. Veneentekijä Kauko Miettinen nappasi idean ja uusi legenda Partalansaaren ympärisoudusta oli ottamassa vahvasti aaltoa alleen.  Lehdet kirjoittivat ja kaverit puhuivat, niinpä soutuinnostus tarttui myös Reijo Lonkaaan. Keväästä alkaen hän alkoi soudella treenejä.

Soutujen aikaan oli heinänteko kiivaimmillaan. Lisäksi Lonkan miesväki kävi rakennustöissä, tehtiin Osuuskaupalle varastoa Telakanavalla. Ei olisi joutanut moiseen hullun hommaan millään.
Soudut olivat yksipäiväiset sunnuntain kisat. Kilpailuvälineenä oli savolaismallinen puuvene. Sellaisen Kauko Miettisen tekemän kalaveneen Reijo Lonka lainasi kesämökkinaapuriltaan Unto Reinikaiselta.
-Torstaiaamuna nostin polkupyörän veneeseen ja lähdimme velipojan Raunon kanssa soutamaan kohti Hakovirtaa. Ei ollut karttoja, eikä suunnasta aina tietoakaan. Sitten kun alkoi kuulua Vekarasta lossin jyskytys ja näkyä Kukkapään sahan piippu, joka oli silloin vielä pystyssä, oltiin varmoja suunnasta, Reijo Lonka muistelee.

Vielä avautui järvenselkää, mutta onneksi oli verkonlaskijoita, joilta veljekset kyselivät suuntaa Hakovirralle. Läheisen niemen takaa lossiranta löytyikin. Vene vedettiin lepikkoon. Reijo hyppäsi pyörän selkään ja Rauno-veli tarakalle. 20 kilometrin soutumatkan kuivaamin suin poljettiin limonaadit mielessä Sulkavalle, jossa kaupat olivat jo kiinni. Kiinni oli myös Vilkaharjun kioski.
– Puolen yön aikaan jymyttiin kotiin, pyörämatkaakin tuli 30 kilometriä. Äiti laittoi ruokaa pöytään. Siihen aikaan jaksoi kun syödä jaksoi, ja sitähän jaksoi.

Tosikoitos oli vasta edessä. Sunnuntaiaamun varhaisen ylösnousun jälkeen Reijo Lonka laittoi eväät kassiin, kaksi litraa vettä painavaan lasipulloon, kaksi äidin tekemää piirakkaa ja lihapaistia väliin. Voimacoktailiksi Lonka puristi pulloon sitruunamehua 90 prosenttisen suolaliuoksen sekaan.
Ei ollu Dexalia. Mutta pienen hunajapurkin oli poika Savonlinnan reissulta evääksi hankkinut.
Sitten mopedilla vara-airo kyydissä Hakovirralle. Vene oli vielä katsastettava ja tehtävä erikoisvirityksiä rempallaan olevaan hankatapin alusrautaan.
Lähtöpaikalla Reijo Lonka osti pullon vissyä, joi sen ja oli valmis kilpailuun. Samat mielessä lähti 87 soutajaa saarta kiertämään.

Viira-shortsit ja -istuimet sekä liikkuvat penkit tulivat vasta vuosikymmenten jälkeen. Reijo Lonkan peffan alla oli puolentoista tuuman paksuinen vaahtomuoviläpyskä, joka ei paljoa auttanut.
-Miettisen Kaukon kanssa soudettiin vierekkäin, sitten Kauko hävisi. Varmavirralla ei näkynyt ketään, yksin nujusin. Ei voinut sanoa, missä oli milloinkin. Tulin Lepistönselälle, jumalauta mikä tuuli. Tavoitin Natusen Einarin ja menin ohi, se sano sie taijat souvella eelle. Sitten tavoitin Luukkosen Einarin eikä sekään perässä pysynyt.

Lepistönselällä loppui juotava, mutta kannustamassa olleet isä ja velipoika antoivat pilsneripullon. 20 kilometriä oli vielä edessä. Ei auttanut kuin jatkaa matkaa. Kun Kukkapään sahan piippu alkoi näkyä, Reijo Lonka ajatteli, ehkä tästä maaliin selvitään. Kirkon torni toi jo isomman toivon.
– Maali oli uimarannassa Alinanniemessä, siinä laiturinpätkä oli täynnä ihmisiä. Ihmettelivät hirveästi, että kah, poikakin on tullut maaliin. Nykyisin minut sais tuoda veneestä kantamalla pois.
Poika pyysi rannassa järjestäjien huoltopisteeltä vettä, mukillisen raaskivat antaa. Aika oli 8. 45. Jalkoja kramppasi.
Palkintojenjakotilaisuus venyi pitkälle iltaan kun kaikki odotettiin järveltä pois ja joillakin meni 12 tuntia. Osallistumismitaleita ei silloin vielä jaettu, palkinnot olivat yritysten lahjoittamia tavarapalkintoja.
Onni suosi Reijoa, hän voitti puolentoista kilon peltipurkillisen kahvia.

Mutta mopo oli Hakovirran puskissa ja kulkupelin luo oli päästävä. Reijo Lonka käveli taksin luo kahdeksan markkaa taskussa. Eihän se olisi riittänyt, mutta taksimies vei sillä mitä oli. Mopo oli kaatunut lepikossa ja valokatkaisija oli ”paskana.” Oli jo hämärä yö, Lonka otti riskin, ajoi Sulkavalle ja kohti kotia kun poliisit pysäyttivät.
– Mitä se poika valoitta ajelee? Huugot piti puhaltoo niije nokkaa. Sanoin, että tulin soutamasta, poliisit että tuollanen rääpäle soutamassa. Piti kaivaa kassista palkinto-kahvipurkki ennen kuin uskoivat.

Reijo Lonka oli aamuyöllä kotona ja kuuden aikaan aamulla äiti herätti, kun piti rakennukselle isän kaveriksi joutua.
-Ei olleet jalat kovin retvakat kun vintiltä tulin alas, eikä koko päivänä saunan katolla vertyneet.

Vielä yksi soutureissu piti Sulkavalle tehdä, vene piti hakea kirkonkylän rannasta pois. Mutta se kävi jo rutiinilla. Moottori oli jo apuna, mutta siiitä piti kovan tuulen vuoksi luopua ja turvautua omiin voimin. Hyvin kulki limpparipullon ja suklaapatukan voimalla.

Reijo Lonka ei sanonut, että olkoon viimeinen kerta. Hän lähti seuraavana kesänä uudestaan, petrasi aikaa ja sousi velipoikien kanssa hyviä aikoja monina muinakin kesinä.
Soutukertoja on kertynyt kaikkiaan 28, joista kolme yksinsoutua. Suosittu kirkkovenesoutu ei ole ollut Reijo Lonkan juttu.

Sulkavan kovat soutajat, menestynein kilpasoutaja Ari Kankkunen, soutukertoja 41, ja Paavo Immonen, soutukertoja 44, kuuntelevat Lonkan tuvassa Telatapaleella miehen tarinaa sisusta ja perään antamattomuudesta.
-Tehtiin ruumillista työtä metsissä ja pellloilla. Työstä syrjäytyneitä ei ollut. Soutukokemusta ei koettu rääkkinä, se oli suhtautumis- ja asennekysymys. Lapsuudesta asti oli soudettu ja kuljettu vesillä.
– Kilpasoutuinnostus nousi, koska se tarjosi jotakin tavoiteltavaa. Treeniveneet ilmestyivät virroille sankoin parvin jo ennen jäiden lähtöä, nyt hyvä jos jonkun siellä keväisin näkee.

Aini Rössi

Soutumuistoja vuodesta 74 alkaen

Aloitin suursoudut 1974 vuorosoudulla siskoni kanssa. Siitä kipinä alkoi. Soutu oli tuttua lapsuudesta kun kotini oli järven rannalla, Virroilla Runoilijanreitin varrella. Koulumatka soudettiin, kelirikon aikaan kierrttiin mantereenpuolta.

Vuonna 1976 soudin jo yksin  ja sen jälkeen yhteensä kuusi kertaa. Voitin sarjan joka kerta. Myöhemmin useissa eri versiossa viimmeisemmä kerrat retkisoudussa ja edelleen tavoite 44 kerta yhtäjaksoisesti .

Muistoja soudun ajalta

Siskoni kanssa kun soudimme olimme valmistaneet mustikkakeiton ja vasta veneessä huomasimme että olimmekin sokerin asemasta laittaneetkin suolaa. Joimme Saimaan vettä, koska emme olleet varautuneet  tuohon katastrofiin,   (joka on edelleenkin luulisin osittain jouma kelpoista ). Toinen muistelo on jo jykevämmppää tekstiä. Soudin yksinsoutua ja olin ohittamassa vuorosoutuparia (isä ja poika). Vaan jostain syystä tää isä ohjasi venettään eteeni. Siinä sitten kieputtelin ja lopuksi arsenaalit minulla kohosi (oli vielä voitto kilpailuni) niin, että huusin ”etkö saatanan äijänkäppyrä osaa pitaa omaa suuntaasi?” . Kaikki soutuni ovat olleet hyviä kokemuksia säät myös antaneet oman mielekkyytensä .

Soututerveisin Suurmestarisoutaja  Raija Viertola