Huonommallakin veneellä tuommosen saaren kiertää

Myös Suomen Keskustan kirkkovenejoukkueella oli tavoitteena mahdollisimman kova aika niinä parinkymmenenä kesänä, jolloin puolueen kova ydin Sulkavalla sousi.
Olin tullut kesällä 2000 joukkueeseen työtoverini tuuraajana. Tuurausta kesti kymmenen vuotta kunnes siirryin takaisin oman savonlinnalaisseurani veneeseen, Norppasoutajiin.
Kesällä 2000 Keskustan Vene saavutti yhden tavoitteensa, viiden tunnin raja alittui muutamalla minuutilla.
Siinä hilkulla oltiin monesti muulloinkin. Mutta soutukelit eivät olleet veljeksiä, milloin tuuli ja myrskysi, milloin paahdetta oli liikaa. Vene oli painava lotja eikä äyskäriä tarvinnut lepuuttaa.

Sulkavan soudut olivat loputtomalta näyttävällä kasvu-uralla. Maaginen 10 000 soutajan raja oli rikottu ja perjantain yösoudun 200 veneen lähtöä mainostettiin lajin suurimmaksi maailmassa. Siihen perjantai-illan huumaan kesällä 2003 Keskustan porukkakin lauantain päiväsoudun vaihtoi.

Olin varannut Nojanmaan Nopsalta joukkueellemme hyvän veneen. Venemestari Kauko Miettisen valmistama kuusivaneri- kaunotar oli ristitty Savonlinnassa Unelmaksi. Unelma oli täyttänyt savonlinnalaissoutajien unelmia useilla sm-mitaleilla ja reittiennätyksellä Sulkavalla.
Venettä oli kevennetty ajan muotivirtausten mukaan, perinteitäkin sääntöjen puitteissa kunnioittaen.
Oli asennettu jalkatuet. Kiinteät penkkilevyt oli pehmustettu liukkaalla viirakankaalla ja samasta materiaalista ommeltiin paikat soutupöksyjen takamuksiin.

Keskustan porukan majapaikkana oli vuodesta toiseen paikallinen omakotitalo rannan yläpuolella rinteessä. Sulkavalaiseen tapaan talonväki majoittui soutuviikonlopuksi mökilleen. Talon keittiössä sekoiteltiin porukalla dexalit ja leipäpalat, rusinat ja kurkut pakattiin muovirasioihin.
Sitten vain sponsorin, yleensä Suomenmaa-lehden, paita päälle, Apilalippu mukaan ja metsäpolun läpi veneelle.

Soutustadionin vilinässä aisti, miten pieni pitäjä eli unelmaansa. Ei ollut herroja eikä narreja, oli vain itsensä voittajia. Huutelut, airojen kolinat, numerolappujen naputtelut ja aaltojen loiskeet kertoivat tarinaa kesistä, kun kului kultainen elämä.
Suhauteltiin silikoonia viiroille, näpsittin kuvia ja viljeltiin kohottavaa itseironiaa, että Sulkava panee taas hulluja numerojärjestykseen.
Sitten yllättäen kajahti Unelman peräpenkiltä huuto: Missä on peräsin!!?
Eikö ole siellä?
Ei ole.

Ryntäsimme laumana pusikoihin, kolusimme muiden veneille. Ei missään. Jotain sovitimmekin, mutta mikään ei käynyt yhteen.
Lähes kaikki venekunnat ottivat jo kaikessa rauhassa lähtövetoja Alanteen aalloilla ja siellä piti meidänkin olla ensi kertaa yhdessä harjoittelemassa.
Sitten kajahti Soutustadionin kaiuttimista: Viisi minuuttia lähtöön!
Ukkospilvi jyrisi auringon eteen. Aloimme hyväksyä että peräsin oli jäänyt kuljetuksesta Savonlinnaan ja soutumme meidän osalta jäi tähän.
Lähettäjän tussari paukahti ja yli 3000 soutajaa alkoi kauhoa kohti 60 kilometrin päässä olevaa Hakovirran maalia.

Rannalle oli jäänyt muutama retkisoutuvene, joista ei ollut enää tosikoitoksiiin.
Yhden jämäkän perinneveneen vierellä seisoi mies Puumalan Viristä ja sanoi, ottakaa tämä, kyllä sillä yön aikana tuommosen saaren kiertää.
Tervapaatti työnnettiiin vesille ja hyppäsimme kyytiin. Pitkät airot olivat verrattomat vipuvarret. Jalkatukien säätöjen kanssa ei tarvinnut äheltää, kun niitä ei ollut. Tilaa oli kuin lossin kannella. Penkkilevylle, joka oli toki pehmustettu, isompikin ahteri mahtui.
Lotohka oli myös yllättävän hyväkulkuinen, 28 vedon minuuttirytmillä sen sai ominaisuuksiensa mukaiseen kiitoon. Asiantuntijat puhuvat runkonopeudesta.

Lotohka puski vastatuulta uljaasti. Apilalippu liehuen tavoitettiin pian viimeisten karkulaisten peräaallot, kammettiin peesiin, saatiin ärrä-pitoiset vastalauseet ja riennettiin ohi.
Näin napsimme venekunnan toisensa perästä. Henkilökohtaisesti makeimman päänahan otimme noin kymmenen kilometrin jälkeen, kun ohitimme ällistyneiden norppasoutajien virtaviivaisen vaneriveneen, Esterisen. Passasi savonlinnalaisille seurakavereille kuittailla.

Olimme maalissa Hakovirralla kymmenen minuuttia ennen Norppasoutajia. Aika 5.14, kertoi että ei se ole aina veneestä kiinni, eikä lajiharjoittelukaan kaikkea ratkaise.
Helsingin herrat ja rouvat, jotka soutivat vain kerran kesässä, Sulkavalla, olivat muuten kovassa kunnossa.

– Aini Rössi –

Ampiaissauna

Aina kun näen vuosikymmenien takaisen soutukaverini Liisan, tulee mieleeni musta kummitussauna Varvirannan lepikössä, jonka nokisille lauteilla aamuyön tunneiksi päämme kallistimme.

Retkisoudun hurma hyppyytti soutajia läpi kuulaan kesäyön. Tangon jytkeen vaiettua joukkueteltta oli sakeana tunnelmaa. Me, kirkkovenejoukkueemme kolme soutajaa läksimme etsimään hieman rauhallisempaa yöpymispaikkaa, vaikkapa töyrästä ritvakoivun katveessa.

Aikamme rantapolkua tallusteltuamme tulimme saunalle, joka veteli viimeisiään. Viholaispuskien pönkittämän oven takaa lemahti mätänevien vastanlehtien tuoksu. Sisilisko livahti alimman hirren raosta pakosalle. Hämähäkit kutoivat verkkojaan.

Tiivistäydyimme kapeille laudepulikoille, minä ylimmälle, lähelle katonrajaa. Putoamisen uhalla kääntyily oli kielletty.
Aamulla heräsin Liisan kirkaisuun. Päätä nostaessani nenäni painui potkupallon kokoiseen ampiaispesään. Piikkinokkaisten jyminät korvissa syöksyimme viholaispuskien läpi lempeään horsmapeltoon.
Unet olivat makeat ja herätys unohtumaton.

– Aini Rössi –

Soutuni

Keväällä vuonna 1989 työpaikallani Wärtsilän arktisessa tutkimuskeskus WARC:issa oli jonkinlainen tulevaisuuden suunnittelukokous. Töiden suunnittelun jälkeen saunoimme ja aloimme puhua, josko osallistuisimme porukalla kesällä johonkin suureen liikuntatapahtumaan. Esillä oli monenlaista juoksua, resiinarallia ja muuta. Lopulta valikoitui laji, joka oli kaikille aika outo. Olimme kuulleet, että Sulkavalla oli jonkinlainen perinneveneiden pitkän matkan soututapahtuma. Otimme asiasta selvää ja lopulta ilmoittauduimme sunnuntain kirkkovenekilpaan nimellä WARCU, Warcin urheilukerho.

Vuokrasimme veneen ja varasimme majoituksen Vilkaharjun lomakylästä. Meitä oli mukana viisitoista henkilöä, yksi nainen ja loput miehiä ja asuimme kolmessa mökissä. Soudettavan matkan pituus oli tuohon aikaan 65 kilometriä. Sittemmin on osoittautunut sen olevan oikeasti 58 kilometriä, mutta nykyään matkan pituus on noin 60 kilometriä. Savossa on kaikki mahdollista ja vastuu yleensä siirtyy kuulijalle. Kyselimme varovasti paikkakuntalaisilta, kauanko soutuun kuluu aikaa. Saimme aika tylyjä vastauksia, kuten hyvä jos alle seitsemän tunnin pääsette. Tämä vaan lisäsi kaoottista oloa.

Valmisteluissa tunteet velloivat levollisesta täyteen kaaokseen. Olimme menossa tekemään jotain, mistä emme todellakaan tienneet mitään. Piti miettiä asusteet ja eväät. Pitkällä matkalla pitää ottaa huomioon monenlaisia asioita; miten pukeudutaan, miten suojataan kädet, miten suojaudutaan auringolta  sekä on mietittävä mitä juodaan ja mitä syödään. Aluksi olimme aivan hukassa. Juominen soudun aikana pitää tapahtua jouhevasti ja syöminen pitää olla yksinkertaista. Eväät koostuivat lopulta urheilujuomista, tomaateista, pikkukurkuista, metwurstin palasista jne. Kaikkea oli paljon. Oli jollakin eväänä pizzaakin. Suklaa on vähän huono eväs lämpimällä, tuppaa sulamaan. Energiapatukat ja -geelit ovat hyviä lisiä ruokavalioon. Kramppeja vastaan oli mukana Crampiton-pillereitä.

Vilkaharjun lomakylään saavuimme lauantai-illan ja sunnuntaiaamun välisenä aikana. Koska emme olleet ennen soutaneet ja lähdimme liikkelle ilman suurempia seremonioita. Perämienhemme Antti Joensuu, jolla oli kokemusta perämiehen hommista toisenlaisista veneistä, ilmoitti heti alkuun, että parikymmentä kilometriä harjoitellaan yhteissoutua ja sitten alkaa loppukiri.

Ensimmäinen Sulkavan soutuni oli yhtä kärsimystä. Oli kuuma ja lihakset kramppasivat. Jossain vaiheessa kiellettiin vitsien kertominen, koska nauru sai pallean lihakset kramppaamaan. Maaliin kuitenkin päästiin ajalla 5 tuntia ja 55 minuuttia. Ei hassummin ensikertalaiselta harjoittelemattomalta firmaporukalta. Sijoituksemme oli yhdeksästoista. Veneitä oli mukana kaikkiaan 24. Voittajan aika oli 4 tuntia ja 20 minuuttia. Soudun jälkeen todettiin, ettei koskaan enää, kiitos.

Hulkkonen Tapio Joensuu Antti
Kannari Pekka Leppänen Arto
Liukkonen Seppo Nikkinen Kari
Nortala-Hoikkanen Anita Peltonen Hanna
Pulliainen Juha Ranki Erkki
Soininen Harri Tynkkynen Pasi
Valanto Petri Vihersalo Jarmo
Wilkman Göran

Ensimmäinen joukkue Sulkavalla vuonna 1989

Seuraavana keväänä aloimme kuitenkin kerätä soutujoukkuetta uuteen yritykseen. Hulluudella ei tuntunut olevan mitään rajaa. Tästä alkoi vuosittainen ihana piina. Olin jälleen hurahtamassa ja alkuperäisestä porukasta lopulta neljä uskalikkoa Tapio, Anita, Juha ja minä saavutti kymmenen kerran rajapyykin ja soutuneuvoksen arvon. Eikä sekään minulle riittänyt.
Alussa joukkueemme nimi oli WARC:in urheilukerho WARCU, ja soutujärjestelyjä hoiti Anita. Minä aloin pyörittää souturumbaa Anitan jälkeen vuonna 1994 aluksi WARCU:n puitteissa. Vuonna 1995 päätettiin yhdessä Masa-Yardsin ja Neste Shippingin saunatilaisuudessa, missä en itse ollut mukana, että ruvetaan soutamaan yhdessä. Joukkueen nimeksi tulisi NEMARC, “Samassa veneessä”. Viisi vuotta pyöritin käytännössä kahta joukkuetta. WARCU putosi pois vuonna 2000, koska enää ei löytynyt soutajia kahteen joukkueeseen.

Vuonna 1998 NEMARC osti oman kirkkoveneen ja minusta tuli Soutuneuvos. Soutuharrastus alkoi elää omaa elämäänsä. Ympyrät laajenivat ja porukkaa tuli kokoajan lisää myös oman työpiirini ulkopuolelta. Vuonna 1998 meitä oli omien työkaverien lisäksi aika lauma muita tuttuja, yhteistyökumppaneita ja naapureita.

Vuosisadan vaihteessa alkoi kirkkovenesoutu myös Kauppa- ja teollisuusministeriössä nostaa päätä. Joka syksy budjetin valmistelun lopulla soudetaan ministeriöiden välinen budjettiruuhi-niminen kilpailu Helsingissä soutustadionilla ja KTM:läiset halusivat hieman oppia ja harjoitusta. Meillä oli yksi yhteinen nimittäjä, Antti Joensuu, joka oli ensimmäinen perämiehemme vuonna 1989. KTM:n ongelma oli miten kääntyä poijun ympäri 180 astetta ilman, että vauhti laskee liikaa. Tätä ideoitiin saunassa ja ratkaisun esitti Pekka Salmi, Mäski, joka on yksi meikäläisistä vakiosoutajista. KTM:n soutajat olivatkin siitä lähtien mukana Sulkavalla omalla joukkueellaan aina vuoteen 2014 asti. Seuraavana vuonna ei enää joukkue saanut rahoitusta ministeriöstä.

Sulkavalla olemme vuodesta 1996 alkaen olleet majoittuneina Kirsti Riton hoivissa. Kirstin isä oli yksi vuonna 1967 koko soututapahtuman isistä. Kirsti on jonkinmoinen pienyrittäjä Sulkavalla ja harrastaa mitä milloinkin. Soutujen ajaksi hän muun muassa vuokrasi sotaveteraaneilta Hasulan ratsutilan, missä mekin majoituimme monta vuotta. Hasula on noin seitsemän kilometrin päässä Sulkavan keskustasta. Hasulan sauna oli aivan ihana. Ei ollut sähköä. Kynttilän valossa saunottiin sikin sokin. Ranta oli hiekkainen ja erittäin matala. Jos halusi kastautua ilman, että käveli liian pitkälle, ei auttanut muuta kuin heittäytyä matalaan rantaveteen. Hyttyset olivat paikan ainoa riesa. Saunan ympärillä oli sopivan kosteaa lepikkoa hyttysille. Ratsutilan majoituksen jälkeen asuimme viereisessä vanhassa Sulkavan vanhainkodissa, joka oli jäänyt autioksi toiminnan siirryttyä keskustaan kirkon lähelle.

Kirstin tapasin oikeastaan aika koomisesti. Soitin Sulkavalle puhelinnumeroon, jossa piti saaman opastusta majoitukseen. Minut neuvottiin soittamaan Kirstille, joka välittömästi halusi tehdä treffit Helsingin Senaatintorille, missä parin viikon kuluttua soitosta olisi Savon maakunta esittäytymässä. Näin tapahtui. Pyöräilin Arabianrannasta torille kohti sulkavalaisten kojua, ja siellähän Kirsti oli. Sovittiin ilman mitään kommervenkkejä kesän majoitus ja ruokailut. Kättä päälle ja asia oli selvä. Myöhemmin Kirsti on luovuttanut emännyyden tyttärelleen Sunneva Kantolalle.

Alkuvuosina soudimme aina sunnuntain kilpalähdössä ja asuimme Hasulassa eli olimme lähes aina omissa oloissamme. Sitten siirryimme soutamaan lauantain yösoutuun ja lopuksi olemme soutaneet perjantain yösoudussa. Tämä on hyvä ratkaisu, koska kylällä on melkoinen juhlahumu lauantaina.

Hasulassa siirryimme muutaman vuoden kuluttua tallimajoituksesta läheiseen Sulkavan vanhaan vanhainkotiin paksujen kiviseinien suojaan. Hasulan majoituksista siirryimme lopulta kylälle, ensin Sunneva Kantolan ja miehensä Karin remontin alla olevan suuren talon tai kartanon yläkertaan Alanteentielle keskelle remonttihulinaa. Seuraavaksi majoituimme heidän Halpalinna -nimisen kaupan yläkertaan kirkon sillan kupeeseen ja lopuksi kartanon pihalla olevaan tarkoitusta varten rakennettuun kaksikerroksiseen aittarakennukseen.
Kylälle muuttaessamme soudun jälkeinen saunominen tapahtui Kirstin punaisessa rantasaunassa Halpalinnan naapuritontilla. Sauna on käytännössä meidän käytössämme koko viikonlopun.

goran-1

goran-2

Ensimmäinen Sulkavan soutu vuonna 1989


goran-3


Kymmenes Sulkavan soutu vuonna 1998


goran-8

Kahdeskymmenesviides Sulkavan soutu 2013


Aloittaessamme uuden vaiheen työelämässä vuonna 2005 ja Aker Arctic Technology Oy aloitti toimintansa Masa-Yardsin jälkeen, soutujoukkueen nimeksi muutettiin Aker Arctic Rowing Club (AARC). Käytännössä joukkueen runko koostuu AARC:in työntekijöistä, joita täydennetään ulkopuolisilla tutuilla.

Kesän 2016 Sulkavan soutu oli minulle kahdeskymmeneskahdeksas.
Soudussa saa Sulkavalla edistymisen myötä arvonimiä. Ensimmäisen soudun jälkeen saa mestarisoutajan tittelin, kolmannen soudun jälkeen arvonimi on suurmestari, kuudennen kerran jälkeen tulee erikoissuurmestarin titteli ja kymmenennen kerran jälkeen arvonimeksi tulee soutuneuvos.
Soutuneuvostittelin jälkeen ei enää tule korkeampia arvonimiä, mutta viidentoista kerran jälkeen kunniakirjaan tulee keskelle suursoutujen logon ympärille tammenlehväkuvio. Jos jaksaa kahteenkymmeneen soutukertaan asti, saa normaalin mitalin lisäksi erillisen mitalin, joka on kiinnitetty puulaattaan ja varustettu hopealaattaan kaiverrettulla soutajan nimellä. Kahdenkymmenenviiden soutukerran jälkeen annetaan muistoksi Sulkavaseuran standaarin varustettuna soutajan nimellä.

Koin varsinaisen yllätyksen vuoden 2013 soutujen lauantai iltana. Olimme rantasaunalla turisemassa ja nauttimassa virvokkeita. Taisi siinä olla jotain syötävääkin. Minulle tultiin kertomaan, että emäntämme Sunneva on yrittänyt tavoittaa minua ja minun kuuluisi lähteä soutustadionille kiireen vilkkaa. Kello oli jo varttia vaille iltakuuden ja tilaisuus siellä oli alkamassa kuudelta. Minulla ei ollut mitään aavistusta mitä tilaisuus toisi tullessaan. Aikaa oli vähän, mutta sain kyydin onneksi Sunnevan äidiltä Kirstiltä, jonka kanssa olin aikoinaan yhteistyön majoituksen kanssa aloittanut.

Soutustadionilla alkoi kello 18 palkintojenjako. Ensimmäiseksi jaettiin uusi palkinto, joka oli myönnetty henkilölle, joka on puurtanut soutujen hyväksi tuomalla uusia porukoita mukaan ja olemalla itse kaikin tavoin aktiivinen. Tämän pytyn sain yllätyksekseni minä. Siinä luki: REILU MEININKI, SULKAVAN SUURSOUDUT 2013. Olin mykistynyt. Arvelin, että Sunnevalla oli sormensa pelissä pystin saajaa valittaessa. Osuin aika oikeaan. Ehdokkaita oli yllättävän vähän.
Pokaalin tilavuus on noin kaksi litraa. Kaataessani saunalla oheispalkintona saamani kuohuviinin palkintopyttyyn tuli kiire. Se vuoti, ei kun äkkiä juomaan. Pokaalia koossapitävä ruuvi oli löysällä.

Soutuharrastusta ei tehdä palkintojen toivossa vaan siksi, että luvassa on mukava viikonloppu ystävien kanssa. Lisäksi olen oppinut tuntemaan hyvin savolaiset ystäväni, jotka ovat meitä majoittaneet ja syöttäneet vuodesta 1996 alkaen. Samalla on tapahtunut kaikkia osapuolia rikastuttavaa kulttuurivaihtoa.

Aloittaessamme kirkkovenesoudun vuonna 1989 Sulkavalla oli meininki aikalailla toista kuin nykyään. Veneessä oli kiinteä penkki eikä takapuoli liikkunut lainkaan. Soudettiin paljolti selällä jalkojen pitäessä vastaan ja käsien roikkuessa airon jatkeena ja joskus pallea kramppasi. Seuraavaksi penkki pysyi edelleen kiinteänä, mutta alettiin liuttaa takapuolta pitkin penkkiä. Penkissä ja housujen takamuksessa oli liukuvaa viirakangasta. Vuonna 2003 NEMARC:in veneeseen asennettiin Sulkavalla liikkuvat penkit. Laji muuttui välittömästi.

Soudussa kämmenet on aika kovilla, vaikka airoa ei saa puristaa. Aluksi meillä oli käsissä teippauksia ja kahdet hanskat, alla ohuet puuvillahanskat ja päällä puutarhanäppylähanskat. Sitten tuli käyttöön neopreenistä valmistetut aironpäätupit, niin sanotut airokortsut. Ei tarvittu välttämättä enää hanskoja ja kämmenet saivat ilmaa.

Aloittaessamme Sulkavalla vuonna 1989 ensimmäinen ennustus soutuajaksemme oli aika masentava. Meille sanottiin, että jos tuollainen joukko pääsee alle seitsemän tunnin, niin hyvä on. Ensimmäisen soudun aika oli 5:55,40, eli tunnin vähemmän kuin oli ennustettu. Kerran on soudettu jopa alle viiden tunnin. Aika oli 4:57,50 vuonna 2000. Yleensä ajat ovat pyörineet siinä viiden ja puolen tunnin molemmin puolin, kun sää vaihtelee, joskus tuulee ja joskus sataa.

Kesän 2016 soutu oli meille todellinen pohjanoteeraus. Ihmisten kiireiden takia vene meinasi jäädä kovin vajaaksi. Soutajapörssi auttoi hieman. Lopulta puuttui vain kaksi, joten ajatukset hyvästä loppuajasta saatettiin heittää heti alkuunsa romukoppaan.  Loppuaika oli reilusti yli kuusi tuntia, 6:17,40. Emme kuitenkaan lannistuneet tästä vaan kesällä 2017 on uusi yritys.

– Göran Wilkman –

Yhden Sulkavan kesäasukkaan Partalansaaren kierrot

Kesällä 1985 soutukaverini perui tulonsa muutama päivä ennen Suursoutuja. Mauri-isäni ehdotti, että hän lähtisi kanssani. Totesin, että mennään ensi kesänä, niin harjoittelen paremmin, jotta selviämme kunnialla Partalansaaren ympäri.

Tuli soutu 1986, lauantai aamu valkeni kylmänä, n 10 astetta ja sateisena. Matka taittui sadeasujen suojassa ja kun vesisade loppui, niin alkoi sen verran kova tuuli, että aallot löivät Lepistön selällä muutaman kerran vettä veneeseen. Viiden maissakäynnin jälkeen olimme maalissa, veneenä Kauko Miettisen tekemä mökkivene, aikaa kului 9:20 tasan! Isäni kommentti: ”Tämä oli sitten kaksi soutua samalla kertaa, ensimmäinen ja viimeinen”.
Maanantaina menimme noutamaan todistukset soututoimistosta: ne nähtyään isäni katsoi minun kunniakirjaani ja mitaliani: ”Miksi sulla on noin hienot, kun minulla on tällainen pronssinen eikä mitään ornamenttia kunniakirjassa?” Tällaiset saa, kun soukertoja on enemmän ja viidestä saa kultaisen mitalin. Isäni kommentti: ”No kyllä mun sitten täytyy ainakin viisi kertaa soutaa!”

Niinpä siitä alkoi hänen jokavuotinen Partalansaaren kiertämisensä, tosin yksi vuosi jäi väliin keväisen ohitusleikkauksen vuoksi. Viisitoista kertaa tuli täyteen 80 vuotiaana, ja kaikki pienveneessä vuorosoudussa.
Sitten tuli 45-vuotis-juhlasoudut. Pyysin hierojaamme Anne Ikosta mukaan; mitäs jo lähtisimme kolmistaan Hakovirran kakskymppiselle. Annehan innostui ja niin veneessämme oli ikää yhteensä 201 vuotta, isäni oli kesän alussa täyttänyt 91 vuotta. Partalansaaren kierroksia porukallamme oli yhteensä 56 kappaletta.

-Risto Maunula
Anne Ikonen –

Miten kirkkoveneily rantautui Tornioon. Tarmo Gullstenin muisteluksia

Soutuharrastus alkoi kiinnostaa Tornion miehiä Seppo Aikiota ja Tarmo Gullstenia. He päättivät Tarmon teettämällä veneellä lähteä Sulkavalle seikkailemaan ja harjoittelu alkoi Tornionjoella. Harjoittelu perämiehen ja soutajan paikan vaihto 20 minuutin välein, mikä ei tuntunut helpolta.

Oli vuosi 1990 miehet suuntasivat matkansa Sulkavan Soutuihin  osallistuakseen kaksipäiväiseen retkisoutuun 70 km Partalansaaren ympäri. Soutaessa he ihailivat kirkkoveneiden upeaa menoa.

Kotimatkalla miehet päättivät alkaa koota seuraavaksi kesäksi kirkkovenejoukkuetta pitkän matkan hiihto- ja juoksukuntoilijoista. Ensimmäiseen joukkueeseen 1991 saatiin mukaan Teija Alapartanen, Annamari Faarinen, Riitta Kasala, Raili Kulju, Seppo Aikio, Aulis Elva, Reijo ja Tarmo Gullsten, Kauko Hookana, Kari Kolehmainen, Heikki Kulju, Jorma Saarela, Paavo Siponen, Onni Tiiperi ja Tapani Tuomola, yhteensä 15 henkeä. Vene vuokrattiin Sulkava-seuralta. Harjoittelu jäi vähiin, sillä vain kolme ryhmästä oli edes nähnyt kirkkoveneen aikaisemmin. Rannalta löytyi neuvojia, miten soutupaikat piti täyttää. Joukkue osallistui perjantain yösoutuun, jonka lähtö oli klo 19.00. Yöllä oli pimeää, joten veneessä sytytettiin tuikku puolenyön aikaan. Aikaa soutuun meni 5.29.32.

Kolmena kesänä soudettiin vuokraveneellä. Sitten tilattiin oma kirkkovene Sulkavan venemestari Kauko Miettisen ohjeiden mukaan. Vene vaihdettiin 2003. Siinä oli rullapenkit, joilla ei saanut Sulkavalla soutaa joten penkin vaihdettiin kiinteisiin penkkeihin Sulkavalle. Kolmas vene hankittiin vuonna 2010 jolla soudamme edelleen.

Vuodesta 1995 on ollut kaksi joukkuetta Sulkavalla: naiset/miehet/sekajoukkue. Vuonna 2006 Tornion naisjoukkue oli Sulkavalla nopein, SM-sekasarjassa tuli 2009 pronssia. Torniolaiset ovat olleet mukana 26 kertaa Sulkavan Souduissa ja jälleen osallistutaan kahdella joukkueella Sulkavan Suursoutujen täyttäessä 50 vuotta. Soutuneuvoksia Torniosta löytyy 32 henkilöä.

Tornioon kirkkovenesoudun tuoneelle Tarmolle tulevan kesän soutu on 28 kerta Sulkavan souduissa, ilmoja on ollut kaiken laisia tuulta, tyventä, kovaa kuumuutta ja ukkosmyrskyä mutta aina soutu on läpi viety ei ole tarvinnut keskeyttää koskaan. Sulkavan Suursoudut on hieno tapahtuma.

– Riitta Kasala –

Tuas souvetaan Sulkavalla!

Aloitan tarinani kolmella ässällä, Sulkava, suursoutu ja suku. Sulkava on tullut tutuksi jo lapsuus ajoilta, suursoutu on mieleen painuva tapahtuma joka kesä, soutukertoja minullakin 13. Läheisin sukuni on Sulkavalta, äitini Partalansaarelta,isäni Heikkurilan kylästä.

Aloitin seudut 2001 ja jäin koukkuun. Ekan seudun jälkeen heitettiin perämies Terhi järveen koska hän hoiti hommansa hyvin (välillä vilkuili vieraisiin veneisiin).

2006 pe yösoudussa olleet yllätti kova ukkosmyräkkä,sitä en unohda koskaan. Ukkonen jylisi, salamoi ja satoi kaatamalla,tuuli oli erittäin voimakas ja se suorastaan paiskasi meidän veneen rantaan, onneksi ei ollut kivikkoa siinä joten selvittiin ehjin nahoin, oltiin läpimärkiä ja kylmä yllätti heti. Reilun puolentunnin jälkeen päästiin jatkamaan,maaliin tultiin vähän viluisina,onneksi sauna oli valmiina odottamassa kylpijöitä. Meidän joukkue veneessä on aika kokenutta, vitsit lentelee, nauretaan ja lauletaankin joskus. Pojat huutelevat naapuriveneisiin tyttöjoukkueille,varsinkin jos ne ohittavat meidät.

Viimekesänä oli tunnelma korkealla kun odoteltiin lähtölaukausta Hakovirralla,silta oli täynnä väkeä ja se tuntui mahtavalta. Odotan innokkaasti 50 vuotis juhlasoutua, ollaan taas samassa veneessä kavereiden kanssa ja toivon monen muunkin tekevän niin.

– Terveisin Hannele Ruottinen Mikkelistä. –