Sulkavan kevätmessut 2017

Sulkavan Suursoudut olivat mukana Sulkavan Kevätmessuilla. Soutujen osastolla kävi vilske. Osastollamme sai osallistua kilpailuun, jossa arvuuteltiin veneen tappien lukumäärää. Monet arvelivat lukumääärän olevan 50, juhlasoutujen kunniaksi. Oikea vastaus oli 49. Ainoastaan yksi henkilö arvasi oikein: Aki Kemppinen. Toinen aktiviteetti oli sokkonasoutaminen 200 metriä. Miesten paras oli Tapio Hintsanen (203 m) ja naisten paras Tanja Wessman (212 m). Soudut toimittaa teille palkinnot.

 

Soudut kiittää kaikkia messuosastolla vierailleita ja toivottaa kaikki tervetulleeksi soutamaan kesällä!

Lupasi harkita asiaa…

Ystäväni Hessu halusi tulla mukaan kokeilemaan kirkkovenesoutua kilpajoukkueeseemme. Tunsin kaverin hyvin ja perämiehenä järjestin paikan. Lauantaina pian kilpalähtömme jälkeen tuuli yltyi lähelle myrskylukemia ja sade kasteli soutajat varusteineen läpikotaisin joka teki huomattavia ongelmia viirahousuisille soutajille. Maaliin tultiin muutama minuttia yli viiden tunnin soudun jälkeen.

Seuraavana keväänä kyselin että tuleeko mukaan tänä kesänä? Lupasi harkita asiaa heti sen jälkeen kun persus on palautunut alkuperäiseen väriinsä.

-Vesa t –

Ensimmäinen soutukilpailuni 14.7.1968

Olin kuullut kesällä järjestettävästä soutukilpailusta Partalansaaren ympäri jo talvella.

Kun näin puhelintolpassa maantien varressa soutumainoksen kesän korvalla, niin heti veljeni Paulin kanssa tuumailtiin, että kyllähän sinne lähdetään mukaan.

Veljeni Reino oli tehnyt veneen keväällä ja lupasi sen meille. Ostin Ryhälän kyläkaupasta muoviset airon lavat ja tein airon varret ja laitoin lavat kiinni niihin. Mitään erikoista harjoittelua ei tietysti ollut tehty. Kerran Paulin kanssa soudettiin 5 km lenkki, mikä oli mielestäni hyvä asia. Olin mitä parhaassa iässä aloittaa soutaminen, olin vähän vajaa 19 vuotta ja Pauli oli juuri täyttänyt 17 vuotta.

Kuntoa olin hankkinut tekemällä maa- ja metsätaloustöitä. Olin myös harrastanut yleisurheilua. Satasen olin juossut 13.0, vieläpä pystylähdöllä ja pituutta hypännyt kuudetta metriä.

Kun kilpailu lähestyi, ei siihen osannut oikein valmistautua. Otettiin juomaa ja evästäkin mukaan. Olihan se tuleva kilpailu sellainen niin sanotusti ”hyppy tuntemattomaan”. Ei ollut mitään suunnitelmia millaisilla vaihtoväleillä soudetaan ja melominenkin oli aivan outoa ja opettelua.

Sunnuntaiaamuna 14.7.1968 oli Hakovirralla sellainen puolipilvinen sää ja myötätuulta vähäsen. Mukava soutusää eikä ilmakaan ollut kuuma.

Veneet mitattiin rannalla ennen lähtöä. Meidän vene oli vähän alle 4,50 m pitkä, mikä olisi pitänyt olla. Järjestäjät sanoivat, että alamittaisia ovat soutajatkin että matkaan vaan.

Jos ei olisi päästy kilpailuun, olisi soutu-urani voinut päättyä jo siihen.

Huomasimme, että Anteron ja Eskon veneessä oli oikein kunnon jalkatuet, me vain ei huomattu niitä tehdä. Ilmeisesti heillä jalkatuista oli apua, kun he kerran voittajina maaliin sousivat. Kiinnitin myös huomioni siihen, että eräässä veneessä köllötti täysinäinen olutkori. Ajattelin, että siitä ei hyvää seuraa. Keskiolut vapautui talvella kauppoihin.

Klo 09.00 olimme lähtöviivalla. 21 venettä ja 38 soutajaa, joista 4 venettä oli yksinsoutajan soudettavana. Lähtölaukaus pamahti ja rohkeasti vain kärjen mukaan. Keulassa olivat Antero ja Esko, sitten Ilkka ja Pentti, kolmantena Erkki ja Mauri ja neljäntenä olimme veljeni Paulin kanssa.

Tilanne oli sama, kun tulimme Varmavirralle. Ei isoja eroja ollut ja soutu sujui meiltä hyvin. Soutusää oli samanlainen, kun saavuimme Keriniemeen ja Kietävälän virralle aivan tuntumassa edellä meneviin.

Alkoi jo tuulla ja kerääntyä pilviä taivaalle, kun lähestyttiin Oulunsalmea ja Lepistön selkää. Saavutimme edellä menevät olutkorimiehet ja ohitettiin heidät. Tämän jälkeen he nostivat melan ylös ja keskeyttivät. Keli muuttui nyt rajusti, koko Lepistön selkä myrskysi tumman puhuvina isoina aaltoina. Olin soutanut melko pitkän vaihdon ja vaihdettiin Paulin kanssa soutajaa. Hän ei jaksanut kovassa aallokossa soutaa, joten jouduin takaisin airoihin. Siinä vaihdossa olin pudota veteen, mutta ehdin viime hetkessä veneen keskelle päin hypätä ja pysyin veneessä. Siinä tuulessa olisi ollut mahdoton päästä takaisin veneeseen, jos veteen olisi joutunut.

Tuuli vain koveni ja aallot olivat isoja. Soudin Lepistön selän ylitse vaihtamatta. Kyllä otti lujille, mutta loppumatka olikin sitten helpompaa ja tyynempää. Kolmantena tultiin edelleen ja kun emme tunteneet reittiä, niin kysyttiin rannalla olijoilta matkaa maaliin.

Saatiin epäselviä tietoja matkasta maaliin, mikä aiheutti sen, että alkoi jo tulla epäilys maaliin pääsemisestä.

Yhden sijan menetimme, kun Hannu ja Mauri ohittivat meidät loppumatkalla. Neljäntenä saavuimme Hakovirralle noin 15 minuuttia voittajille Antero Tiaiselle ja Esko Miettiselle jääneinä. Toisena tulivat Erkki ja Mauri Miettinen ja kolmantena Hannu Virta ja Mauri Kaila. Olihan se keskenkasvuisilta pojilta hyvä saavutus neljäskin sija.

Palkinnoksi saimme savustetun lohen ja kauluspaidan, mikä on edelleen tallessa muistona. Myöskin soutujuliste on tallessa Sulkava Seuran kokoelmissa. Airot on edelleen tallella, vene vain myyty ja lahonnut, mikä nyt harmittaa, olisi pitänyt säilyttää. Siitä alkoi soutu-urani ja 1969 olin armeijassa ja voitettiin Esko Miettisen kanssa. Tämä Kauko Miettisen tekemä vene on minulla tallessa vajassa. Tulevana kesänä minulle tulee 50. soutukerta Sulkava souduissa. Päivääkään en vaihtaisi pois, paljon on koettu. Nyt se on todistettu, että nuorena jaksaa ja ehkä vähän vanhempanakin.

Sulkavalla 14.5.2017 Hannu Pasanen


Kuvat: Juhani Kosonen, Suursoutujen arkisto: 49. Sulkavan Suursoudut v. 2016
Ossi Parkkinen ja Hannu Pasanen (oik.) Sulkavan Urheilijat -41. Vuorosoudun voittajat SM-sarjassa miehet yli 60 v. ajalla 5.41.25.
50-tarinaa-hannup-palkintojenjako

50-tarinaa-hannupmaalissa

Soutumuistoja läpi elämän

Soudut ovat aina olleet mukana elämässäni. Kesämökkimme sijaitsee Partalansaaressa ja joka vuosi elämässäni olen soudut nähnyt katsojana tai itse soutanut.

Erikoisin ja samalla tärkeä lapsuudenmuisto on jäänyt mieleeni 1980-luvulta. Meillä oli tapana seurata soutuja rannalta Keriniemen kärjessä Järvenrannan kallioilta. Oli lämmin, mutta hyvin voimakas etelätuuli. Soutuihin osallistui siinä vuonna ja siihen aikaan jotain poikkeuksellista: kahdeksikko kilpasoutuvene perämiehen kera. Juuri meidän kohdallamme sitten kyseinen vene sattui kaatumaan ja uppoamaan. Miehistö ui maihin, muistan varsinkin kun perämiehenä ollut nuori poika oli aivan raivona. Mutta voi mikä riemu meille lapsille oli, lähteä uimalla auttamaan ja  hakemaan heidän tavaroitaan vedestä. Vedestä pelastetut eväät saimme syödä palkaksi. Saimaassa kastunut Kismet maistui taivaalliselta palkkiolta!

Aikuisena rakas saari on tullut kierrettyä kaveriporukalla vuodesta 2003 lähtien. Ihania kesäisiä päiviä ja mahdollisuus kutsua ystävät mökille soutujen varjolla ovat parasta kesässä. Yllytyshulluudesta liikkeellä lähtenyt tapahtuma kerää samat edelleen yhtä hullut kaverit kesäisin yhteen. Ei haittaa helle, ei pari kertaa päälle osunut ukkonen, aina hyvissä tunnelmissa ollaan maaliin tultu. Tänä vuonna Kumiankat lähtevät taas perjantai-iltana saarta kiertämään. Pieni kilvoittelu kelloa vastaan ja itsensä ylittäminen odottavat jälleen!

Tiina Vuosku

Fc Märkä Peltikatto, kaupunkilaishunsvoteista Soutuneuvoksiksi

Yksi päähänpisto sai soutamisesta mitään tietävät ystävät istuutumaan liukupenkkeihin ja kokemaan Sulkavan Soutujen huuman. Mitä sen jälkeen tapahtui, onkin pieni osa Sulkavan Soutujen historiaa ja niinpä vuonna 2017 vietetäänkin todellista juhlavuotta, soutujen täyttäessä 50 vuotta ja ”Märän” juhliessa 10-vuotista taivaltaan.

Kesällä 1983 vietettiin Saimaan rannalla Fc Märän Peltikaton synnyn kannalta erittäin oleellisia harjakaisia ja varpajaisia. Tämä vuosiluku on nimittäin kirjailtu niin Korhosten mökin valmistumisvuodeksi kuin mökin nykyisen isännän, Petri Korhosen, syntymätodistukseenkin. Petelle onkin siis jo kapaloikäisestä ollut kesän kohokohta kannustaa soutajia, jotka 7km urakoineena ohittavat mökin vielä yhtenäisenä nauhana. Vuosien vieriessä mökki alkoi pikku hiljaa jäädä Peten kontolle ja aikuistuessa festarikesät vaihtua mökillä rauhoittumiseen oman perheen kesken. Samalla jo kouluaikoina muodostunutta kaveriporukkaa oli haastavaa enää saada kokoon, kunnes Pete päätti kokeilla kepillä jäätä.

Kesät olivat kuuminta festariaikaa ja nuorten miesten kesäviikonloput täyttyivät kaiken maailman kissanristiäisistä jo hyvissä ajoin. Pete tuskin osasi odottaa, että lähettäessään viestin: ”Kasataan vanhat kuomat koolle ja soudetaan Sulkavan Soudut, oletko mukana?”, jo samana päivänä oli kirkkoveneellinen ukkoja kasassa. Huuma soutujen ympärillä yltyi, mitä lähemmäs kesä tuli. Koska koko ryhmän yhteenlaskettu soutukokemus oli pyöreät nolla vetoa, ei tiedetty yhtään, mihin oltiin ryhtymässä. Kun Fc Märkä Peltikatto vuonna 2007 näyttäytyi ensimmäistä kertaa soutupiireissä, teki kyseinen joukkue moneen lähtemättömän vaikutuksen. Tyylittelevät kaupunkilaispojat marssivat ämyrit pauhaten Sulkavan keskustassa muka tietäen, mikä heitä odottaa. Kuvaavaa lienee veneeseen pakattu varustus: kymmeniä eväsleipiä, laatikoittain banaaneja, kilokaupalla suolakurkkuja, suklaata ja tietenkin korikaupalla olutta. Hilpeyttä mahtoi herättää myös kahden perämiehen taktiikka, joista toisen oli määrä huolehtia vain musiikin soittamisesta. Maaliin lopulta päästiin, vaikka lähtölaukauksen kajahtaessa piti vielä soutaa takaisin laituriin suorittamaan ilmoittautuminen ja suurin huolenaihe matkalla oli, että kaikki sai huilata yhtä paljon. Ajalla ei kuitenkaan ollut merkitystä, sillä kaupungin kollit oli kertalaakista sisäistänyt soutujen syvimmän olemuksen ja oli selvää, että tästä käynnistyi perinne.

Toisena vuonna porukka oli pysynyt ällistyttävän hyvin kasassa, joten tiedettiin jo mitä tuleman pitää. Nipistettiinkin ajasta puoli tuntia pois ja todettiin, että vaikka ei soutamisesta mitään ymmärretä niin kovalla kunnolla ja sisulla voidaan oikeasti saada tulostakin. Yksi tärkeä sääntö tosin tehtiin jo tässä vaiheessa selväksi: Fc Märkä Peltikatto ei treenaa. Tästä säännöstä on pidetty kiinni ja yhtäkään vetoa ei kukaan soutajista ole Sulkavan Soutujen ulkopuolella suorittanut! Moni ”Märän” jäsenistä on viettänyt nuoruutensa enemmän tai vähemmän urheilun parissa, joten selvää on, että numerokilven kiinnittyessä nostaa myös kilpailuvietti päätään. Tiedettiin, ettei kärkikahinoihin ole asiaa, mutta viiden tunnin alitus oli ensimmäinen realistinen tavoite, joka lopulta vuonna 2010 (4h54min) saavutettiin. Muutaman ensimmäisen vuoden jälkeen ”Märän” peräaaltoihin alkoi jäämään ihan oikeita soutujoukkueita ja silloin yleisössä sekä etenkin soutupiireissä alettiin kohisemaan, että nuo iloiset veikkosethan osaa soutaakin. 10. vuoden ainoa tavoite on parantaa kuudentena vuonna (2012) tehtyä ennätystämme 4h51min.

Mahtavaa on, että tänä vuonna kruunataan ”Märän” ensimmäiset Soutuneuvokset. Meille Sulkavan Soudut on sydämen asia ja ei enää niin nuorille kaupunkilaiskoltiaisille edelleen se ensimmäinen merkintä kesän kalenteriin. Olemme joka vuosi halunneet tuoda tapahtumaan rentoa meininkiä ja hurttia huumoria, niinpä meidät taidetaankin parhaiten tuntea läpi soudun pauhaavasta musiikista ja nahkaisesta soutuasusta. Tänä vuonna haluamme kunnioittaa niin Sulkavan Soutujen kuin Fc Märän Peltikaton juhlavuotta ja viemme varustelun uudelle tasolle. Kuten olettaa sopii, tulossa ei ole mullistavaa liukupenkkimallia vaan Fc Märän Peltikaton oma olut, joka lanseerataan tämän vuoden souduissa. Ja kun ”Märästä” on kyse lienee selvää, että näkemisen arvoisia yllätyksiä on taatusti lisää, joten nähdään souduissa!

Tässä meidän tarinamme

Ilta-auringon viimeisten säteiden hyväillessä vielä hetken aikaa kasvojamme saatoimme kuulla, kuinka keskikesän lauantainen ilta oli vaipumassa yön syleilyyn. Vuosi oli 1981, paikka Hakovirran lossi, josta on yhteys Partalansaareen Sulkavan kunnassa.

Me siinä muutaman muun soutajan kanssa olimme tutustumassa aamulla alkavan soudun lähtöpaikkaan. Saimme myös asiantuntevaa ohjausta jo edellisvuonna ensimmäisen soutunsa soutaneelta soutuveljeltä. Olimmehan itse ensimmäistä kertaa ryhtymässä johonkin, josta emme tienneet mitään. Paavo totesi meille: ”Pojat! Se on sitten semmoinen juttu, että kun te olette koko päivän soutaneet, niin siellä rannalla on lappu, jossa lukee 35 kilometriä maaliin. Muistakaa, jumalauta, se ei lopu ikinä!”

Sinä, Hannu, lähdit aina rohkeasti näihin soutuihin mukaan. Et epäröinyt, et perunut, vaan mentiin. Henkinen kanttisi ja jaksamisesi tuli esiin silloin, kun voimamme ehtyivät. Uskoa et menettänyt koskaan – kyllä se maali sieltä vielä tulee. Se maali tuli vuosikymmenten aikana monta kertaa. Kiitos Sinulle niistä!

Hannu. Rohkeus, jaksaminen ja usko ovat suurinta lahjakkuutta, mitä ihmisellä voi olla.

Sinulla on.

Soutukaverisi Rauli

GoExpo -messuarvonta

GoExpo messuilla 17.-19.3. osastollamme kävi kova kuhina. Kiitos kaikille kävijöille!

Osastollamme järjestetyssä venetappien määrän arvuuttelussa lähimmäksi vastanneiden kesken arvottiin joka päivä Suursoutujen tuotekassi.

Oikea vastaus oli 51 venetappia.

Arpa suosi seuraavia:
Markus Saarinen, Juha Vaarama ja Timo Alén
Onnittelut voittajille! Palkinnot postitetaan pikapuolin.

Huonommallakin veneellä tuommosen saaren kiertää

Myös Suomen Keskustan kirkkovenejoukkueella oli tavoitteena mahdollisimman kova aika niinä parinkymmenenä kesänä, jolloin puolueen kova ydin Sulkavalla sousi.
Olin tullut kesällä 2000 joukkueeseen työtoverini tuuraajana. Tuurausta kesti kymmenen vuotta kunnes siirryin takaisin oman savonlinnalaisseurani veneeseen, Norppasoutajiin.
Kesällä 2000 Keskustan Vene saavutti yhden tavoitteensa, viiden tunnin raja alittui muutamalla minuutilla.
Siinä hilkulla oltiin monesti muulloinkin. Mutta soutukelit eivät olleet veljeksiä, milloin tuuli ja myrskysi, milloin paahdetta oli liikaa. Vene oli painava lotja eikä äyskäriä tarvinnut lepuuttaa.

Sulkavan soudut olivat loputtomalta näyttävällä kasvu-uralla. Maaginen 10 000 soutajan raja oli rikottu ja perjantain yösoudun 200 veneen lähtöä mainostettiin lajin suurimmaksi maailmassa. Siihen perjantai-illan huumaan kesällä 2003 Keskustan porukkakin lauantain päiväsoudun vaihtoi.

Olin varannut Nojanmaan Nopsalta joukkueellemme hyvän veneen. Venemestari Kauko Miettisen valmistama kuusivaneri- kaunotar oli ristitty Savonlinnassa Unelmaksi. Unelma oli täyttänyt savonlinnalaissoutajien unelmia useilla sm-mitaleilla ja reittiennätyksellä Sulkavalla.
Venettä oli kevennetty ajan muotivirtausten mukaan, perinteitäkin sääntöjen puitteissa kunnioittaen.
Oli asennettu jalkatuet. Kiinteät penkkilevyt oli pehmustettu liukkaalla viirakankaalla ja samasta materiaalista ommeltiin paikat soutupöksyjen takamuksiin.

Keskustan porukan majapaikkana oli vuodesta toiseen paikallinen omakotitalo rannan yläpuolella rinteessä. Sulkavalaiseen tapaan talonväki majoittui soutuviikonlopuksi mökilleen. Talon keittiössä sekoiteltiin porukalla dexalit ja leipäpalat, rusinat ja kurkut pakattiin muovirasioihin.
Sitten vain sponsorin, yleensä Suomenmaa-lehden, paita päälle, Apilalippu mukaan ja metsäpolun läpi veneelle.

Soutustadionin vilinässä aisti, miten pieni pitäjä eli unelmaansa. Ei ollut herroja eikä narreja, oli vain itsensä voittajia. Huutelut, airojen kolinat, numerolappujen naputtelut ja aaltojen loiskeet kertoivat tarinaa kesistä, kun kului kultainen elämä.
Suhauteltiin silikoonia viiroille, näpsittin kuvia ja viljeltiin kohottavaa itseironiaa, että Sulkava panee taas hulluja numerojärjestykseen.
Sitten yllättäen kajahti Unelman peräpenkiltä huuto: Missä on peräsin!!?
Eikö ole siellä?
Ei ole.

Ryntäsimme laumana pusikoihin, kolusimme muiden veneille. Ei missään. Jotain sovitimmekin, mutta mikään ei käynyt yhteen.
Lähes kaikki venekunnat ottivat jo kaikessa rauhassa lähtövetoja Alanteen aalloilla ja siellä piti meidänkin olla ensi kertaa yhdessä harjoittelemassa.
Sitten kajahti Soutustadionin kaiuttimista: Viisi minuuttia lähtöön!
Ukkospilvi jyrisi auringon eteen. Aloimme hyväksyä että peräsin oli jäänyt kuljetuksesta Savonlinnaan ja soutumme meidän osalta jäi tähän.
Lähettäjän tussari paukahti ja yli 3000 soutajaa alkoi kauhoa kohti 60 kilometrin päässä olevaa Hakovirran maalia.

Rannalle oli jäänyt muutama retkisoutuvene, joista ei ollut enää tosikoitoksiiin.
Yhden jämäkän perinneveneen vierellä seisoi mies Puumalan Viristä ja sanoi, ottakaa tämä, kyllä sillä yön aikana tuommosen saaren kiertää.
Tervapaatti työnnettiiin vesille ja hyppäsimme kyytiin. Pitkät airot olivat verrattomat vipuvarret. Jalkatukien säätöjen kanssa ei tarvinnut äheltää, kun niitä ei ollut. Tilaa oli kuin lossin kannella. Penkkilevylle, joka oli toki pehmustettu, isompikin ahteri mahtui.
Lotohka oli myös yllättävän hyväkulkuinen, 28 vedon minuuttirytmillä sen sai ominaisuuksiensa mukaiseen kiitoon. Asiantuntijat puhuvat runkonopeudesta.

Lotohka puski vastatuulta uljaasti. Apilalippu liehuen tavoitettiin pian viimeisten karkulaisten peräaallot, kammettiin peesiin, saatiin ärrä-pitoiset vastalauseet ja riennettiin ohi.
Näin napsimme venekunnan toisensa perästä. Henkilökohtaisesti makeimman päänahan otimme noin kymmenen kilometrin jälkeen, kun ohitimme ällistyneiden norppasoutajien virtaviivaisen vaneriveneen, Esterisen. Passasi savonlinnalaisille seurakavereille kuittailla.

Olimme maalissa Hakovirralla kymmenen minuuttia ennen Norppasoutajia. Aika 5.14, kertoi että ei se ole aina veneestä kiinni, eikä lajiharjoittelukaan kaikkea ratkaise.
Helsingin herrat ja rouvat, jotka soutivat vain kerran kesässä, Sulkavalla, olivat muuten kovassa kunnossa.

– Aini Rössi –

Ampiaissauna

Aina kun näen vuosikymmenien takaisen soutukaverini Liisan, tulee mieleeni musta kummitussauna Varvirannan lepikössä, jonka nokisille lauteilla aamuyön tunneiksi päämme kallistimme.

Retkisoudun hurma hyppyytti soutajia läpi kuulaan kesäyön. Tangon jytkeen vaiettua joukkueteltta oli sakeana tunnelmaa. Me, kirkkovenejoukkueemme kolme soutajaa läksimme etsimään hieman rauhallisempaa yöpymispaikkaa, vaikkapa töyrästä ritvakoivun katveessa.

Aikamme rantapolkua tallusteltuamme tulimme saunalle, joka veteli viimeisiään. Viholaispuskien pönkittämän oven takaa lemahti mätänevien vastanlehtien tuoksu. Sisilisko livahti alimman hirren raosta pakosalle. Hämähäkit kutoivat verkkojaan.

Tiivistäydyimme kapeille laudepulikoille, minä ylimmälle, lähelle katonrajaa. Putoamisen uhalla kääntyily oli kielletty.
Aamulla heräsin Liisan kirkaisuun. Päätä nostaessani nenäni painui potkupallon kokoiseen ampiaispesään. Piikkinokkaisten jyminät korvissa syöksyimme viholaispuskien läpi lempeään horsmapeltoon.
Unet olivat makeat ja herätys unohtumaton.

– Aini Rössi –