Ensimmäiset soudut

Sunnuntaiaamu heinäkuun 14. päivänä 1968 oli pilvinen, tuulinen ja sateinen, kun 21 venettä asettui aaltoilevaan linjaan vähän Hakovirran lossin alapuolelle. Veneet oli tarkastettu ja todettu sääntöjen mukaiseksi. Kilpailijoita oli kaikkiaan 38, joista neljä souti yksin. Pääosin soutuväki oli Sulkavalta, mutta oli joitakin vieraspaikkakuntalaisiakin mukana.

Talousneuvos Eemil Anttila muistutti kisojen avauspuheessa veden olleen aina sulkavalaisille tärkeä kulkutie ja tärkeän virkistyksen antajan.  Anttila toivotteli soutajille kestävyyttä ja onnea matkaan. Olihan saaren ympärisoutu suuri yritys.

Maaliin tuli 36 soutajaa. Kaikki alittivat 12 tunnin rajan. Nopeimmin matkan taittoivat Antero Tiainen ja Esko Miettinen, joiden aika oli 7.32,05. Yksinsoudun voittaja oli 67-vuotias Einari Luukkonen, aika 8.29,40.

Veneentekijä Kauko Miettisen pitkään elänyt unelma Partalansaaren ympärisoudusta oli toteutunut.  Vuonna 1970 käytettiin jo nimeä Sulkavan suuret soutukisat. Osanottajamäärät kasvoivat tasaisesti. Vuonna 1973 ohjelmaan tuli retkisoutu.
Kesällä 1975 Sulkava-seuralle valmistui veneentekijä Kauko Miettisen veistämä kirkkovene, joka ristittiin Kulkemukseksi. Alkuun kirkkoveneillä kisattiin Alanteenselällä pikamatkalla. Aikaa kului vuoteen 1984 ennen kuin kirkkoveneillä otettiin ensimmäisen kerran osaa kilpailuun saaren ympäri.

Kirkkoveneiden myötä osanottajamäärä kasvoi räjähdysmäisesti. Kun vuonna 1990 saaren kiersi 3805 soutajaa, vuonna 1998 mukana oli jo peräti 9120 soutajaa. Vuonna 2001 ylitettiin eräs virstanpylväs, kun 10 069 soutajaa lähti kisaan mukaan.

Paljon on tapahtunut muutoksia vuosikymmenten aikana. Soudut ovat kasvaneet nelipäiväisiksi, veneet ovat kehittyneet nopeiksi ja virtaviivaisiksi, on tullut viiraa ja liukuvaa penkkiä. On syntynyt ikimuistoisia soutulegendoja, jotka tulevat jäämään ikuisesti Suursoutujen historiaan.

Soudun lumous on ennallaan. Se on se jokin, joka laittaa tuhannet ja taas tuhannet kuntoilijat ja kilpasoutajat liikkeelle. Kokemaan jotakin suurta ja voittamaan.  Ainakin itsensä. Jokainen Partalansaaren ympärisoutaja kun on voittaja!

Teksti Sulkava-lehdestä, Pirjo Valkasmaa

Ensimmäinen soutumme 1972

Naapurin Maken kanssa soudettiin ensimmäisen kerran saari ympäri vuonna 1972. Minä olin juuri täyttänyt 14 vuotta ja Make oli vielä 12 vuotias nassikka. Soutamaan olimme päässeet pienestä pitäen kalaretkillä, mutta varsinaista kilpasoutukokemusta ei ollut. Se oltiin nähty kun Hintsasen Veko treenasi soutukilpailuun Pieksuunjärvellä. Sillä oli kiviä keulassa ja veteli ympäri Pieksuuta hurjaa vauhtia. Meidän treeni jäi varsin lyhkäiseksi. Hasulanjoella soudettiin Meklinin kopilta Kunnalliskodin matonpesurantaan, miltei Kuhajärvelle. Uitiin ja tuumittiin, että kyllä ”myö tää osataan”. Harjoittelua oli vielä soutaminen soutupäivää edeltävänä päivänä Myllylammen ja Tiittalankosken kautta kirkolle, jossa vene laitettiin höyrylaivan hinaukseen pitkän venejatan jatkoksi ja Puhakaisen Vilski (muistaakseni) hinasi veneet Hakovirralle.

Veneen valintakin oli jo silloin tarkkaa puuhaa. Meillä oli Parkkosen Martin tekemä mänty-lautainen vene ja Meklinissä oli Kauko Miettisen tekemä haapavene. Kalastusveneitä molemmat. Haapavene oli vähän uudempi ja lyhyempi, mutta mäntylautainen vene kulki paremmin ja siihen sitten päädyttiin. Myöhemmin Parkkosen Martin tekemää venettä kopioitiin ja kehiteltiin kilpasoutuun sopivaksi, samoin varmaan Miettisenkin veneitä tehtiin kilpasoutuun sen jälkeen vuosikymmeniä.

Soutuaamu oli tietenkin jännittävä. Eväitä tehtiin äitini kanssa aamuvarhaisella.  Ruisleipää, mustaherukkamehua, ja viilipurkillinen kuivattuja suolamuikkuja ainakin oli. Parhaiten muistan kuitenkin, kun menomatkalla Hakovirralle, isä osti pari pulloa sitruuna soodaa Saresman huoltoasemalta. Ne olivat aarteita sitten soudussa alanteelle tultaessa.

Make: Muistan äidin laittaneen edellisen päivän karjalanpaistilihoja ruisleipäviipaleiden väliin, muutama pullo mustaviinimarjamehua ja tais olla mustikkasoppaakin. Näillä mentiin kun ei paremmistakaan tankkaus/urheilujuomista ollut tietoa.

Soutusunnuntai oli heinäkuun toinen sunnuntai ja soutajia oli tilaston mukaan 175. Kerrotaan, että tämän tapahtuman ajankohta valittiin Vihavaisen Väinön ehdotuksesta. Hän oli luvannut, että heinäkuun toinen sunnuntai ei sada vettä! Pitkään tämä ennustus pitikin paikkaansa, kelit olivat kohdillaan monena vuonna.

Make: Perinteisesti heinäkuun toinen viikonloppu, mutta jostain syystä vuonna 1972 se olikin kolmas viikonloppu kun kunniakirjassa on päiväys 16.7.1972. Edellisen viikon lauantaina 8.7 oli kuuluisa myrsky, jonka kaatoi puita Puumalassa ja Sulkavalla ja olisi kaatanut veneitäkin. Sattumoisin tänä vuonna on sama kalenteri.

Soudusta on jäänyt mieleen vain muutamia episodeja. Mukavalta tuntui, kun rinnalla oli aina joku venekunta kiskomassa, kun me pudottiin meitä kovempien soutajien vauhdista niin takaa tuli seuraava vene ja sitä vastaan sitten rimpuiltiin. Soutu oli hyvää, mutta melominen taisi olla peränpitämistä. Peräpenkille mentiin huilaamaan ja syömään eväitä. Tähän liittyykin meidän ensimmäinen keskinäinen kiista soudun aikana. Minä oli saanut isältä kellon lainaksi ja se oli mulla miehekkäästi ranteessa. Soudettiin puolentunnin vuoroja aluksi ja sitten 20 minuutin vuoroja. Make alkoi epäilemään, että hän joutuu soutamaan monta minuuttia pitempiä vuoroja, kun minä katon kelloa. Lopulta sovittiin, että kello jää peräpenkille ja siellä oleva katsoo vuoron pituudet.

Toinen muistikuva, viime hetken oivallus lähtöpaikalla oli lampaantaljan (viiran edeltäjä) laittaminen soutajan penkille. Ajateltiin sen olevan hyvä siinä ja pienillä nupinauloilla naulattiin laidoilta kiinni. Myös etureunasta! No eihän se kestänyt siinä kuin muutaman vuoron, kun irtosi veneen pohjalle. Nupinaulat eivät irronneet!  Ne repivät takareisiä, kunnes perämella naputeltiin naulat sisään tuhtoon. Kolmas muistikuva minulla on Reittiön salmesta (suurin piirtein). Alaston isorintainen nainen kahlasi meidän venettä kohti kaljapullo kourassa ja huuteli: ”voi kun on pienet pojatkii lähteny soutamaan, täti tuo teille juomista”. Koetin peräpenkiltä huutamalla saada Maken tekemään soutuliikkeitä rivakammin, olin vaara-alueella. Selvittiin siitäkin.

Make: Minullekin jäi mieleen em tapaus ja sitä on sitten aikojen saatossa muisteltu. Kun viimein päästiin Uitonvirran sillan alle, kuulutus kertoi meidän nimet ja iät, jolloin sillalla olleet kannustajat taputtivat ja se jos mikä tuntui mukavalta.

Maali oli silloin Alinanniemessä. Aikaa meillä meni 9h 39 minuuttia ja 11 sekuntia. Kämmenet ja takapuoli olivat pahasti rakoilla molemmilla ja vähän väsytti, sen muistan.

Make: Arvontapalkintona sain vellikellon joka edelleen on muistona souduista.

Nyt aiomme osallistua juhlasoutuun tavoitteena vähintäänkin sama aika kuin 45 vuotta sitten. Vene on Pauli Parkkisen tekemä Historiallinen vene. Sen verran annoimme periksi, että liukupenkin viritimme siihen. Saapahan nähdä päässäänkö ympäri.

 – Arto Loikkanen ja Markku Meklin –

Soutuja Sulkavalla

Minun soututarinani ulottuu melkein 30 vuoden taakse. Tai oikeastaan se on tarina kuinka soudut ovat vaikuttaneet minuun. Minulle soudut ovat olleet paljon muutakin, kuin tapa kiertää Partalansaari soutaen. Minulle soudut ovat olleet tapahtuma, joka on ollut tärkeä vaikka en aina ole päässytkään osallistumaan. Niinä vuosina jolloin olen osallistunut, olen päässyt näkemään soudut miltei joka näkökulmasta. Milloin olen ollut yleisössä, milloin talkoolaisena ja olenhan minä saaren ympäri soutanutkin.

Kaikki juontaa juurensa sukulaissuhteisiin ja sukujuuriin Savonlinnan seudulle. Pienestä pitäen minulle on näytetty valokuvia kuinka sukulaismiehet ovat soutaneet saarta ympäri. Minulle on myös kerrottu tarinoita Sulkavan souduista. Kun kasvoin hieman isommaksi ja kykenin matkustamaan kotiseudultani sukuloimaan Sulkavalle, niin kalastamisen ja leikkimisen ohella kävimme serkkupojan kanssa katsomassa soutuja ja ilmapiiriä souduissa. Silloin lupasin serkulleni, että soudetaan yhdessä soudut, kun kasvamme vielä hieman. Muutama vuosi myöhemmin päätimme, että nyt me soudetaan. Ja niinhän siinä kävi, että serkkuni järjesti meille veneen ja ilmoitti meidät mukaan. Itse souduista muistan sen, että matka tuntui nuoresta miehestä todella pitkältä vaikka keli oli silloin oikein hyvä. Parasta lienee ollut vieressä soutavasta veneestä tarjottu Pohjanpoika-viina. Noh, seuraavana vuonna päätimme soutaa uudelleen. En muista tarkalleen soudimmeko heti seuraava vuonna uudelleen, mutta pian kuitenkin. Silloin vuorossa oli yösoutu kirkkoveneellä. Serkku hommasi meidät jälleen kerran mukaan soutuihin. Hän hankki meille jopa soutujoukkueen. Ja jälleen kerran mukavaa oli vaikka itse soudusta en juuri mitään muista. Mitä nyt serkulta tyhjeni juoma-astia heti alkumatkasta, koska korkki oli jäänyt auki. Näinollen jouduimme jakamaan sitten minun veteni ja urheilujuomani. Maaliin päästiin, aikaa en enää tarkalleen muista, mutta se oli jossain viiden ja puolen tunnin lähettyvillä. Seuraavalla viikolla olikin käsissä todella upeat rakot. Siinä sai sitten hieman selitellä golfkilpailuissa, miksen kyennyt kunnolla puristamaan golfmailaa. Soudut taisivat sillä kertaa mennä paremmin kuin golfkisat.

Aikuisiällä en olekaan ehtinyt soutamaan. Käytännössä soutuni loppuivat siihen kun menin armeijaan. Soudut kun on sijoitettu samalle viikonlopulle jolloin uudet alokkaat saapuvat palvelukseen. Ja miksi alokkaiden palvelukseen astuminen vaikuttaisi minun soutamisiini?  No armeija tarjosi minulle uran, ja missäs muualla sitä nuori mies voi olla kuin töissä, mutta se on toinen tarina se.

Yleisössä ollessa soudut ovat tarjonneet hienon ilmapiirin ja pienelle pojalle erilaisia markkinakojuja ajanvietteeksi. Alakoululaisen elämyksiä kun ovat olleet erilaiset ruokakojut ja tietenkin metrilakut ja muut karkit. Talkoista parhaimmat muistot ovat jääneet vuodelta 2006, kun pääsin katsastamaan veneitä maalissa. Mikäs sen parempaa, kuin istua auringonpaisteessa laiturinnokassa ja jutella mukavia ihmisten kanssa. Tarjottiinpa siitä vielä palkaksi, ja muistoksi, soutujen virallinen paita ja ilmaiset ruuat. Taitaapa kyseinen punainen paita valkoisin painatuksin löytyä edelleen vaatekaapista vaimon hävitysyrityksistä huolimatta.

Näin ollen, olen valitettavasti ehtinyt kiertämään saaren soutaen vain kaksi kertaa, mutta molemmat kerrat ovat olleet minulle äärimmäisen tärkeitä. Kuten alussa totesin, soudut ovat olleet minulle muutakin kuin soutamista. Kaikki kerrat ovat tarjonneet upeita muistoja ja tarinoita ja tarinoitahan muistellaan aina hyvällä. Tarinoita kerrotaan kavereille ja puolitutuille tuopin ääressä jopa hieman mystiseen sävyyn ja hyviä muistoja tullaan vielä täydentämään, heti kun aika on siihen valmis. Ehkäpä joku päivä voin soutaa saaren ympäri poikani kanssa. Häälahjaksi saamamme soutuhaaste vaimoni kanssa on sekin vielä lunastamatta. Mutta siihen asti voin välittää muistoja siitä, kuinka hienoa on olla osa suurta suomalaista soutuperhettä.

– Noin kolmekymppinen soutuilija-

Sukurasitteena soutuhulluus

maijamassinen

Eletään 90-luvun loppupuolta Etelä-Savossa. Pikkutyttö hurruuttaa menemään omalla pyörällään vanhempiensa kanssa, määränpäänä kotipaikkaa lähellä sijaitseva isovanhempien kesämökkipaikka. Tyttö tietää, että kohta päästään vesille. Mökkipihasta löytyy useampi vene, on ihan tavallinen lasikuituinen soutuvene kalaretkiä varten, jota edes tytön ukki ei tykkää soutaa ja sitten on sellainen puinen kilpavene. Se vene on sitä varten, että tytön vanhemmat treenaavat sillä Sulukavan Soutuja varte. Tuo mahongin punainen kilpuri on tullut tutuksi tytölle jo monen kesän ajalta. Menneen alkukesän aikana veneen parissa on kuitenkin puuhasteltu monta tuntia, sillä entisestä vuorosoutuveneestä oli nyt tehty vene kolmelle Partalansaaren kiertäjälle. Tuo innokas pikkutyttö on nyt haltioissaan, olisihan veneessä ihan oikea paikka nyt myös hänelle. Ei tarvitsisi enää istua pienellä kiikkuvalla lypsyjakkaralla veneen keskellä, niin kuin tyttö oli jo niin monena vuotena ennen tehnyt. Soutusarjan vaihdokseen oli ryhdytty, kun tytön vanhemmat olivat ilimeisesti kyllästyneet kuuntelemaan tytön kinuamista päästä ihan oikeasti melomaan ja soutamaan tuota mahonkisena loistavaa kilpuria.

Viimein koittaa se odotettu päivä, heinäkuun toinen viikonloppu vuonna 1999, tytön ensimmäinen Partalasaaren ympärisoutu. Siinä kesäpäivässä oli jotakin unohtumatonta. Lauantaiaamu oli aurinkoinen. Kisa-aamuna tyttö ei ollut moksiskaan tulevasta koitoksesta. Matkaan oli pakattu pikkuinen matkaradio, jota tyttö sai kuunnella, jos ei jaksanut koko aikaa meloa ja puhelin sitä varten, että puolimatkassa sai soittaa isovanhemmille, että miten reissussa mennee. Hakovirralle päästyä tyttö huomasi, kuinka paljon siellä oli muitakin soutajia, eihän sinne meinannut sekkaan sopia. Ihmettelylle ei jäänyt juuri aikaa, äkisti vuan alta pois ja vene vesille, lähtölaukausta odottelemaan.

Matkanvarrella ei sattunut kai mittään ihmeempää, olihan soutuhomma tytölle jo tuttua. Maisemat järvellä olivat mukavaa ”ajanvietettä” ja tehtävää riitti muutenkin, olihan tyttö vastuussa vanhempiensa muonituksesta ja juotoista koko matkan ajan, eikä perämiehen vastuuta reitinvalinnasta sopinut unohta! Noh, ne radiotaajuudet ei ihan koko matkalle Partalasaaren taakse riittänyt, niin melontahommiksihan se meni. Eihän hommaa leikiksi sopinut pistää, vähän vain.

Reipas seitsemän tuntia ja reilu 60 km myöhemmin alakoi kuulumaan jo soutustadionin kuulutukset. Veneen kaksi jo kokeneempaa partalansaaren kiertäjää osasi kertoa tytölle, että nyt olisi viimeisen pinnistyksen ja loppukirin paikka. Soutulinja piti pittää mahdollisimman lähellä rantaa, jotta ei turhaa kierretä, rannassa riittäisi kyllä vesi. Kenttäkuulutuksesta kuuluu kolomen venekuntalaiset nimet, vielä muutama veto ja maalilinja ylittyy. Hyvin meni! Maaliin tultiin kaikin puolin hyvällä mielellä. Soutukeli oli ollut aurinkoinen, eikä tuulenkaan kanssa ollut enemmälti vastusta. Muistissa on, että muutama kiperämpi paikka kisan aikana oli ollut, johtuen lähinnä viimeisen kymmenen kilometrin matkalla sattuneista pikakiitureista ja niiden aiheuttamista aallokosta.

Tytöllä oli ollut oikein mukava reissu. Hakovirralla tälle erikoisvenesarjan porukalle oli tullut joitain kommentteja, ihmettelyä lähinnä perämiehen ikään liittyen. Tyttöä lähinnä vain huvitti, että miksi hänen mukanaolonsa sai kanssasoutajien joukossa ihmetystä aikaiseksi. Tyttö kai oletti, että eikös Sulukavalla mukana ole muitakin nuoremman kaartin osallistujia. Myöhemmin tosin selevisi, että eipä se niin yleistä kai ollutkaan, että veneen perämiehenä häärii 10 vuotias tyttönen. Tämä ennätys lienee ollut voimassa usiamman vuoden tuonkin jäläkeen.
Kesä 1999 oli yhden ”hulluuden” alaku. Sukurasite, mikä on johtanut siihen, että vuonna 2016 tytön kerittyä jo aikuisikään voi hänen sosiaaliseen mediaan päätyneestä kesämuistosta lukea seuraavaa: ”Olipahan retki, 16. kerta Partalansaaren ympäri! GPS:ssä mittaa vähän vajaa 60 km, aikaa meni 6:27:52. Ei huono! Kerran olen kovempaa pienveneessä reitin selevittäny. Ristiaallokkoa, tihuuttavaa sadetta, vastatuulta, myötätuulta ja kaiken kukkuraksi uusi vene, minkä metkut oli vielä sen verran pimennossa, jotta niitä olisi kokonaan osannu taltuttaa. Uusi sarja, vuorosoutu, no reitti olikin sitten ainut asia mikä oli ennestään tuttua! Matkanvarrella oli säätöä kaluston kanssa, mutta huoltoveneen turvin siitäkin selevittiin, vähän siinä sipulia koeteltiin! Lähdössä hymyilytti mutta kyllä se hymyilytti maalissakin! Iliman rakkoja tuli lenkki heitettyä ja aika varmaa on, jotta ensi vuonna uudestaan, taas!”

Tämähän tarkoittaa siis sitä, että tälle soutu-uransa lypsyjakkaran piältä aloittaneelle tytölle Partalansaaren kierros vuonna 2017 on Sulkavan soutu nro 17.

 – Maija Massinen –
”urheiluhullu jo vuodesta -89”

Kah, poikakin on tullut maaliin

Reijo Lonka Sulkavan Telataipaleen Kukkaroniemestä oli 18-vuotias maatalon poika, kun kesällä 1969 päätti lähteä tekemään sen, minkä muutamat tosimiehet olivat tehneet jo edellisenä kesänä, eli soutamaan Partalansaaren ympäri. Kietävälän akka oli temppua aikoinaan yrittänyt, mutta kellahtanut kesken kaiken luodolle eväspapuja liikaa napsittuaan. Veneentekijä Kauko Miettinen nappasi idean ja uusi legenda Partalansaaren ympärisoudusta oli ottamassa vahvasti aaltoa alleen.  Lehdet kirjoittivat ja kaverit puhuivat, niinpä soutuinnostus tarttui myös Reijo Lonkaaan. Keväästä alkaen hän alkoi soudella treenejä.

Soutujen aikaan oli heinänteko kiivaimmillaan. Lisäksi Lonkan miesväki kävi rakennustöissä, tehtiin Osuuskaupalle varastoa Telakanavalla. Ei olisi joutanut moiseen hullun hommaan millään.
Soudut olivat yksipäiväiset sunnuntain kisat. Kilpailuvälineenä oli savolaismallinen puuvene. Sellaisen Kauko Miettisen tekemän kalaveneen Reijo Lonka lainasi kesämökkinaapuriltaan Unto Reinikaiselta.
-Torstaiaamuna nostin polkupyörän veneeseen ja lähdimme velipojan Raunon kanssa soutamaan kohti Hakovirtaa. Ei ollut karttoja, eikä suunnasta aina tietoakaan. Sitten kun alkoi kuulua Vekarasta lossin jyskytys ja näkyä Kukkapään sahan piippu, joka oli silloin vielä pystyssä, oltiin varmoja suunnasta, Reijo Lonka muistelee.

Vielä avautui järvenselkää, mutta onneksi oli verkonlaskijoita, joilta veljekset kyselivät suuntaa Hakovirralle. Läheisen niemen takaa lossiranta löytyikin. Vene vedettiin lepikkoon. Reijo hyppäsi pyörän selkään ja Rauno-veli tarakalle. 20 kilometrin soutumatkan kuivaamin suin poljettiin limonaadit mielessä Sulkavalle, jossa kaupat olivat jo kiinni. Kiinni oli myös Vilkaharjun kioski.
– Puolen yön aikaan jymyttiin kotiin, pyörämatkaakin tuli 30 kilometriä. Äiti laittoi ruokaa pöytään. Siihen aikaan jaksoi kun syödä jaksoi, ja sitähän jaksoi.

Tosikoitos oli vasta edessä. Sunnuntaiaamun varhaisen ylösnousun jälkeen Reijo Lonka laittoi eväät kassiin, kaksi litraa vettä painavaan lasipulloon, kaksi äidin tekemää piirakkaa ja lihapaistia väliin. Voimacoktailiksi Lonka puristi pulloon sitruunamehua 90 prosenttisen suolaliuoksen sekaan.
Ei ollu Dexalia. Mutta pienen hunajapurkin oli poika Savonlinnan reissulta evääksi hankkinut.
Sitten mopedilla vara-airo kyydissä Hakovirralle. Vene oli vielä katsastettava ja tehtävä erikoisvirityksiä rempallaan olevaan hankatapin alusrautaan.
Lähtöpaikalla Reijo Lonka osti pullon vissyä, joi sen ja oli valmis kilpailuun. Samat mielessä lähti 87 soutajaa saarta kiertämään.

Viira-shortsit ja -istuimet sekä liikkuvat penkit tulivat vasta vuosikymmenten jälkeen. Reijo Lonkan peffan alla oli puolentoista tuuman paksuinen vaahtomuoviläpyskä, joka ei paljoa auttanut.
-Miettisen Kaukon kanssa soudettiin vierekkäin, sitten Kauko hävisi. Varmavirralla ei näkynyt ketään, yksin nujusin. Ei voinut sanoa, missä oli milloinkin. Tulin Lepistönselälle, jumalauta mikä tuuli. Tavoitin Natusen Einarin ja menin ohi, se sano sie taijat souvella eelle. Sitten tavoitin Luukkosen Einarin eikä sekään perässä pysynyt.

Lepistönselällä loppui juotava, mutta kannustamassa olleet isä ja velipoika antoivat pilsneripullon. 20 kilometriä oli vielä edessä. Ei auttanut kuin jatkaa matkaa. Kun Kukkapään sahan piippu alkoi näkyä, Reijo Lonka ajatteli, ehkä tästä maaliin selvitään. Kirkon torni toi jo isomman toivon.
– Maali oli uimarannassa Alinanniemessä, siinä laiturinpätkä oli täynnä ihmisiä. Ihmettelivät hirveästi, että kah, poikakin on tullut maaliin. Nykyisin minut sais tuoda veneestä kantamalla pois.
Poika pyysi rannassa järjestäjien huoltopisteeltä vettä, mukillisen raaskivat antaa. Aika oli 8. 45. Jalkoja kramppasi.
Palkintojenjakotilaisuus venyi pitkälle iltaan kun kaikki odotettiin järveltä pois ja joillakin meni 12 tuntia. Osallistumismitaleita ei silloin vielä jaettu, palkinnot olivat yritysten lahjoittamia tavarapalkintoja.
Onni suosi Reijoa, hän voitti puolentoista kilon peltipurkillisen kahvia.

Mutta mopo oli Hakovirran puskissa ja kulkupelin luo oli päästävä. Reijo Lonka käveli taksin luo kahdeksan markkaa taskussa. Eihän se olisi riittänyt, mutta taksimies vei sillä mitä oli. Mopo oli kaatunut lepikossa ja valokatkaisija oli ”paskana.” Oli jo hämärä yö, Lonka otti riskin, ajoi Sulkavalle ja kohti kotia kun poliisit pysäyttivät.
– Mitä se poika valoitta ajelee? Huugot piti puhaltoo niije nokkaa. Sanoin, että tulin soutamasta, poliisit että tuollanen rääpäle soutamassa. Piti kaivaa kassista palkinto-kahvipurkki ennen kuin uskoivat.

Reijo Lonka oli aamuyöllä kotona ja kuuden aikaan aamulla äiti herätti, kun piti rakennukselle isän kaveriksi joutua.
-Ei olleet jalat kovin retvakat kun vintiltä tulin alas, eikä koko päivänä saunan katolla vertyneet.

Vielä yksi soutureissu piti Sulkavalle tehdä, vene piti hakea kirkonkylän rannasta pois. Mutta se kävi jo rutiinilla. Moottori oli jo apuna, mutta siiitä piti kovan tuulen vuoksi luopua ja turvautua omiin voimin. Hyvin kulki limpparipullon ja suklaapatukan voimalla.

Reijo Lonka ei sanonut, että olkoon viimeinen kerta. Hän lähti seuraavana kesänä uudestaan, petrasi aikaa ja sousi velipoikien kanssa hyviä aikoja monina muinakin kesinä.
Soutukertoja on kertynyt kaikkiaan 28, joista kolme yksinsoutua. Suosittu kirkkovenesoutu ei ole ollut Reijo Lonkan juttu.

Sulkavan kovat soutajat, menestynein kilpasoutaja Ari Kankkunen, soutukertoja 41, ja Paavo Immonen, soutukertoja 44, kuuntelevat Lonkan tuvassa Telatapaleella miehen tarinaa sisusta ja perään antamattomuudesta.
-Tehtiin ruumillista työtä metsissä ja pellloilla. Työstä syrjäytyneitä ei ollut. Soutukokemusta ei koettu rääkkinä, se oli suhtautumis- ja asennekysymys. Lapsuudesta asti oli soudettu ja kuljettu vesillä.
– Kilpasoutuinnostus nousi, koska se tarjosi jotakin tavoiteltavaa. Treeniveneet ilmestyivät virroille sankoin parvin jo ennen jäiden lähtöä, nyt hyvä jos jonkun siellä keväisin näkee.

Aini Rössi

Soutumuistoja vuodesta 74 alkaen

Aloitin suursoudut 1974 vuorosoudulla siskoni kanssa. Siitä kipinä alkoi. Soutu oli tuttua lapsuudesta kun kotini oli järven rannalla, Virroilla Runoilijanreitin varrella. Koulumatka soudettiin, kelirikon aikaan kierrttiin mantereenpuolta.

Vuonna 1976 soudin jo yksin  ja sen jälkeen yhteensä kuusi kertaa. Voitin sarjan joka kerta. Myöhemmin useissa eri versiossa viimmeisemmä kerrat retkisoudussa ja edelleen tavoite 44 kerta yhtäjaksoisesti .

Muistoja soudun ajalta

Siskoni kanssa kun soudimme olimme valmistaneet mustikkakeiton ja vasta veneessä huomasimme että olimmekin sokerin asemasta laittaneetkin suolaa. Joimme Saimaan vettä, koska emme olleet varautuneet  tuohon katastrofiin,   (joka on edelleenkin luulisin osittain jouma kelpoista ). Toinen muistelo on jo jykevämmppää tekstiä. Soudin yksinsoutua ja olin ohittamassa vuorosoutuparia (isä ja poika). Vaan jostain syystä tää isä ohjasi venettään eteeni. Siinä sitten kieputtelin ja lopuksi arsenaalit minulla kohosi (oli vielä voitto kilpailuni) niin, että huusin ”etkö saatanan äijänkäppyrä osaa pitaa omaa suuntaasi?” . Kaikki soutuni ovat olleet hyviä kokemuksia säät myös antaneet oman mielekkyytensä .

Soututerveisin Suurmestarisoutaja  Raija Viertola

Sulkavan kevätmessut 2017

Sulkavan Suursoudut olivat mukana Sulkavan Kevätmessuilla. Soutujen osastolla kävi vilske. Osastollamme sai osallistua kilpailuun, jossa arvuuteltiin veneen tappien lukumäärää. Monet arvelivat lukumääärän olevan 50, juhlasoutujen kunniaksi. Oikea vastaus oli 49. Ainoastaan yksi henkilö arvasi oikein: Aki Kemppinen. Toinen aktiviteetti oli sokkonasoutaminen 200 metriä. Miesten paras oli Tapio Hintsanen (203 m) ja naisten paras Tanja Wessman (212 m). Soudut toimittaa teille palkinnot.

 

Soudut kiittää kaikkia messuosastolla vierailleita ja toivottaa kaikki tervetulleeksi soutamaan kesällä!

Lupasi harkita asiaa…

Ystäväni Hessu halusi tulla mukaan kokeilemaan kirkkovenesoutua kilpajoukkueeseemme. Tunsin kaverin hyvin ja perämiehenä järjestin paikan. Lauantaina pian kilpalähtömme jälkeen tuuli yltyi lähelle myrskylukemia ja sade kasteli soutajat varusteineen läpikotaisin joka teki huomattavia ongelmia viirahousuisille soutajille. Maaliin tultiin muutama minuttia yli viiden tunnin soudun jälkeen.

Seuraavana keväänä kyselin että tuleeko mukaan tänä kesänä? Lupasi harkita asiaa heti sen jälkeen kun persus on palautunut alkuperäiseen väriinsä.

-Vesa t –