Soututoimiston aukioloajat muuttuvat

Soututoimisto palvelee vielä tämän viikon soutustadionilla. Suljemme ovet tältä kesältä perjantaina 4.8. Vastaamme kuitenkin puheluihin ja sähköposteihin normaalisti.

Kirkkoveneitä voi varata jo nyt ensi kesän soutuihin ja ilmoittautuminen avataan syksyn aikana.

Talkoolaisten arvontapalkintojen voittajat

Tämän vuoden talkoolaisten arvontapalkintojen voittajat ovat tässä:
Laura Janhunen, grilli
Jouni Hintsanen, rinkka
Marjo Lallukka-Repo, löylykauha
Sanna Kukkonen, kello
Auli Hämäläinen, kello
Toni Hämäläinen, reppu
Mika Immonen, EA-laukku
Rebekka Räisänen, Sulkavan Suursoutujen 50 v. pikeepaita
Jarmo Munck, pyyhe
Kimmo Koivunoro, kahvimitta
Virve Litmanen, kahvimitta
 
Palkinnot voi tulla noutamaan soututoimistosta. Soututoimisto on auki arkisin kello 9.00-15.00.

Soutuneuvosliivinen voittajat

Juhlasoutujen kunniaksi arvoimme tänä vuonna soutuneuvoksen tittelin saaneiden kesken soutuneuvosliivin. Toimitamme liivit postitse onnellisille voittajille.

Johanna Hasanen
Petri Korhonen
Antti Rämä
Tero Tiitu
Ano Koskela
Ari Kammonen
Tomi Nummela
Anneli Tiainen
Antero Lindqvist
Puhakainen Niina

Onnea voittajille!

Tyttären käden hintana Sulukavan soudut

Käänniinniemessä jälleen, vuosi on 2015. Soudimme mummoni kanssa mökiltä Luukkaanniemestä sinne katsomaan, kun avomieheni olisi soutamassa ensimmäistä kertaa Partalansaaren ympäri. Käänniinniemessä olen noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten useampana kesänä monet soudut, kun mummoni, ukkini, isäni ja isosetäni ovat kaikki soutaneet kilpaa Sulukavalla. Silloin mukana olivat eväät ja pienen tytön kannustushuudot jokaiselle ohikulkevalle venekunnalle. Tänään mukaan oli pakattu vain jännitys ja tietynlainen ylpeys siitä miten mies soutaa tiensä sukuumme. Punaisessa paidassaan hän ohitti meidät, tässä vaiheessa vielä hymy tiukasti kasvoille liimattuna, ja heitti lentosuukon rannalla värjöttelevälle avovaimolleen. Kunpa vain olisinkaan silloin tuulisella kalliolla tiennyt, miten se sukuun soutaminen pitikään paikkansa…

Sulukavalla jo tuolloin 29 kertaa soutanut isäni oli joskus suhteemme alkuvuosina todennut (kai puolivitsillä), että kihloihin ei ole menemistä, ellei Partalansaarta ole yksiköllä kierretty Sulukavan souduissa. Se on se miehen mitta. Tästä onkeensa ottaneena mieheni malttoi mielensä 9 vuotta ennen kuin rupesi harjoittelemaan soutuja varten. Kovasti siitä vitsailtiin, ai että nyt sitä päästään rengastamaan minunkin vasenta nimetöntäni, mutta loppuun saakka mieheni pokka piti, ja kosinta pysyi salassa. Perinteisenä miehenä tämä oli kuitenkin ilmoittanut aikeistaan tuona vuonna töissä toisella puolella maailmaa olleelle tulevalle appiukolleen, ja saanut onnen toivotukset kumpaankin koitokseen.

”Haittaako jos en polvistu? En taida pystyä siihen.” mies kysyy noustessaan veneestä vedettyäni sen tukevasti rantaan. Sydän jättää iskun lyömättä. Mies kaivaa soutukamppeistaan pienen mustan samettirasian ja avaa sen astuessaan puisen veneen laidan yli. Rasiassa kimmeltää kaksi samanlaista kultasormusta. Toinen isompi ja toinen hieman pienempi.

”Tulisitko vaimokseni?”

Ei vain mies, vaan myös sormukset, olivat onnistuneesti kiertäneet Partalansaaren. Käteni hinta oli maksettu, ja sydämeni voitettu puolelleen takuuvarmasti.

En muista sainko sanottua sanaakaan, nyökkäämään kykenin ainakin. Ja siinä, miesten saunan edustalla, mieheni pujotti nimettömääni sormuksen, jonka paikka on siinä yhä.

Vuotta myöhemmin kävin avustamassa sulhaseni rantaan omissa polttareissani, ja nyt tuolla Partalansaaren kiertäneellä sormuksella on vieressään toveri, vihkisormus.

Sulukavan soudut eivät siis ole meidän perheessä pelkästään perinteinen urheilutapahtuma, vaan äärimmäisen tärkeä osa elämän suuria käännekohtia.

– Laura Reinikainen (os. Kosonen)

Soututoimisto soutuviikolla

Suursoudut vaikuttavat hiukan soututoimiston aukioloaikoihin. Tavoitat meidän kisakansliasta tai puhelimitse. Emme päivystä sähköpostin ääressä koko aikaa, joten kiireelliset asiat kannattaa hoitaa puhelimitse.

Puhelinnumero: 015-676 100

Määrätietoisesti mutta nöyryydellä

Ensimmäisen kerran kiersin pienveneellä sekaparina Sulkavan 58km matkan viime vuonna. Se oli heittäytymistä haasteeseen jonka suuruudesta minulla ei ollut kokemusta. Heittäytymistä helpotti kokenut soutuparini johon saatoin luottaa neuvojen suhteen, eikä minun tarvinnut huolehtia myöskään veneen hankkimisesta. Päätöstä lähteä helpotti myös uusi soutumittausteknologiaa kehittävä uusi startup yritykseni, pitäähän kaikenlaisista soutuveneistä ja kisoista hankkia ymmärrystä. Valmistautumista haettiin talven aikana armottomalta  ergolta sekä myös puuveneellä vesillä Italiasta asti jonne ajettiin yhteensä 5200km vene auton katolla.

Aikaisemminkin olin toki soutanut, vaan ei puuvenettä. Puuvene eroaa minusta olympiaveneestä siinä että ensivaikutelma sen soutamisesta on lempeämpi. Materiaalina puu on luonnollista ja pehmeää ja puinen airo tuntuukin eri tavalla herkältä kädessä verrattuna olympiaveneen hiilikuituiseen vaihtoehtoon. Samoin pienpuuveneen airon lapa on pienempi kuin olympiaveneen. Tämä tekee soutamisesta lempeämpää. Mutta ne matkat! Puuvene soudussa soudetaan tavanomaisesti pitkiä matkoja. Kuten Sulkavan 58km. Alussa lempeältä tuntunut soutu muuttuukin ajan kanssa varsin rajuksi ja kivuliaaksi puurtamiseksi. Kehon erilaisten kiputilojen lisäksi voi tulla muita yllättäviä haasteita. Niistä lisää myöhemmin.

Valmistautuminen ensimmäiseen Sulkavaani pienveneessä sisälsi yhden pitkän 36km mittaisen treenin kymmenen päivää ennen varsinaista koitosta. Treenistä jäi hyvä maku ja ymmärrys että 58km mittaisen reitin suorittaminen on mahdollista.

Soututeknologiaa kehittävä yritykseni Quiske (www.quiske.fi) oli ottanut myös talven aikana isoja harppauksia eteenpäin ja ennen Sulkavan kisaa mittasimmekin yritykseni omalla anturilla airojen liikeradat. Anturi paljasti isoja eroja minun ja soutuparini tekniikassa, erityisesti vasemman käden airon käsittelyssä. Minun vasemman airon lapa nousi liian korkealle eikä palautunut tasaisesti lähellä veden pintaa niin kuin oikean airon lapa. Sen lisäksi molemmat airot liikkuivat minulla pystysuunnassa useita asteita enemmän kuin soutuparillani. Olen kevyt soutaja enkä kovin vahva ja jos haluan pärjätä soutukisoissa on löydettävä keinoja muualta kuin lihasmassasta. Tietenkin kestävyys ja vahvuus ovat soudussa tärkeitä, mutta tehokkaalla tekniikalla pystyy haastamaan itseään isommat ja vahvemmat.

No voiko liikerataa muuttaa?

Virheellinen tekniikka oli tiedossa ja lähdin parantamaan sitä, koska se on asia johon pystyn vaikuttamaan. Oikean tekniikan löytäminen vaatii tuhansia toistoja, ja välitöntä palautetta siitä että toistot tehdään oikein. Sinnikkäällä harjoittelulla tekniikka virheistä pääsee eroon.

Vertasimme soutuparini kanssa lentoratoja uudestaan tällä viikolla, ja erot ovat pienentyneet huomattavasti ja toivon että sen vaikutus näkyy myös Sulkavalla. Tekniikkaa voi siis oppia ja airon liikerataa pystyy korjaamaan kun saa palautetta ja tekee tarpeeksi toistoja. Tosin kuten aiemmin sanottu, 58km reitin aikana voi tapahtua kaikenlaista ja tälläisellä reitillä soututekniikka ei ole kaikki kaikessa.

Sain hyviä neuvoja soutupariltani ja myöskin hiilihydraattien tankkauksen tein ohjeiden mukaan siten että kisapäivänä olo oli pullea. Aamiaispöydässä join vielä kunnolla kahvia ja nautin odottavasta tunnelmasta muiden soutajien kesken. Letkut oli viritetty kuntoon jo edellisenä iltana ja enää piti hakea numerot ja rauhassa odotella soutuun lähtöä.

Soudimme Myrskylintu veneemme Hakovirran sillan alle ja asetuimme yhden miesparin taakse. Tunnelma oli odottava ja lähtölaukaus yllättävä mutta lähtö tapahtui löysästi. Olimme sumpussa rauhallisesti soutavien veneiden takana emmekä saaneet räjähtävää lähtöä tehtyä. Ensimmäiset kilometrit olivat leppoisia ja ajattelin että voimme pistää isomman vaihteen myöhemmin, matkaahan oli riittävästi.

Mutta kun olimme soutaneet vasta 10 kilometriä ilmeni uusi haaste. Aamulla juotu kahvi aiheutti hädän jolle ei soutuveneessä ollut mitään tehtävissä. Sykkeeni tippuivat 160stä noin 125een jossa ne pysyivät koko loppukisan ajan. Maaliin pääsimme kuitenkin runsaan neljän tunnin epämukavan soudun jälkeen.

Mitä opin? Sulkavaa pitää lähestyä nöyrästi mutta määrätietoisesti. Kannattaa hakea hyvä lähtöpaikka josta pääsee tekemään särmää soutua heti alusta ettei kisa lähde käyntiin sunnuntai soutuna.

Liian montaa kuppia kahvia ei kannata juoda juuri ennen kisaa.

Vuoden aikana olemme myös oppineet tavoite arvot airojen lentoradoille, pienveneellä  vertikaalisuunnassa airojen liike pitää pysyä 10 asteen sisällä. Myöskin palautuksen alkamisesta viiden asteen sisällä vertikaalisuunnan siirtymä pitäisi olla alle viisi astetta. Tiedämme myös että penkin liike pitäisi olla yli 1m/s koko kisan ajan ja paine lavassa heti potkun alusta reipas. Silloin soutu on särmää, ja se myös tuntuu hyvältä. Lauantaina taas!

Kristina Björknäs

Soututarina

Sulkavalta kotoisin olevan siskon ex-miehen, Tapion,  kanssa päätettiin lähteä soutuun keväällä 1984.

Kovakuntoisia luultiin olevamme ja päätettiin kiertää Partalan saari pari viikkoa ennen, verryttelymielessä Terhi 440 lasikuitupaatilla. Soutaen. Varoiksi kuitenkin otettiin pikku perämoottori keulalle mukaan.

No sitten lähdettiin harjoittelusoutuun sillä saamarin pesusoikolla. Kierrettiin soutan kunnialla melkein täysi kierros, mutta loppumatkan vastatuuli alkoi tuntua aika rankalta.

Vihdoin perillä mökillä, mietimme palanein kasvoin ja rakoille mennein paikoin tulevaa ponnistusta. Ja vannottiin, että vuokratulla savolaismallisella homma hoituu aivan toisin.

Ja kyllä, koimme puuveneen ihmeen varsinaisella koitoksella. Meiltä meni 8 ja puoli tuntia ja illalla Tapion äidin, Airin,  tarjoama mansikkakakku on edelleenkin rakkain muisto, mikä kruunaa koko Sulkavansoutu kokemukseni.

Heikki Pasila

Sulkava-soutu alkoi 1980-luvulla 100 km:n Sulkava-soudun pyöräilystä

Keväällä 1980 tutustuin silloisessa työpaikassani innokkaaseen urheilijanuorukaiseen, joka harrasti monipuolisesti kestävyysurheilua.  Hän oli parin muun työkaverini kanssa mukana mm. Kalevan kierroksessa, jossa yhtenä lajina oli soutu – nimenomaan Sulkavan suursoutu.  Urheilijanuorukaisesta tuli poikakaverini ja kun hän oli lähdössä kesällä Sulkavan soutuihin, päätin lähteä mukaan. Koska soutu oli itselleni aivan vieras laji, oli selvää, etten osallistuisi kisaan. Harrastimme poikakaverini kanssa pyöräilyä ja päätimme ajaa pyörällä kotipaikkakunnaltamme Helsingistä Sulkavalle.

Soutua edeltävän yön nukuimme monien muiden tavoin teltassa Hakovirralla ja seurasimme soutua edeltävänä iltana soutuveneiden tuontia lähtöpaikalle. – Näky oli aika vaikuttava – kymmeniä soutuveneitä yhden moottoriveneen perässä.  Veneet vedettiin maihin ja kisajärjestäjät alkoivat merkata niitä. Kyseessä ei ollut tietysti mitään kilpaveneitä vaan tervantuoksuisia ja painavia entisajan mökkiveneitä.

Vasta rakastuneena nuorena naisena halusin tietysti seurata kumppanini soutua ja kartta mukanani lähdin seuraamaan soutajia pyörällä ajaen. Kisan startti, jossa juhlava marssi pauhasi, jäi lähtemättömästi mieleen.  Kuinka upealta iso määrä veneitä näyttikään Hakovirralla vaikka niiden lähtöä ei tuolloin vielä seurattu sillalta vaan lossin kyydistä.  Kun veneet katosivat pitkän lähtösuoran jälkeen mutkan taakse, oli aika hypätä pyörän selkään. Yritin katsoa kartasta paikkoja, jossa soutajat olisivat lähellä rantaa, mutta monesti sain huomata, että soutajat olivat niin kaukana, ettei heitä voinut tunnistaa. Poikakaverini oli arvioinut ajan, joka heillä kuluu soutamiseen ja yritin osua sopiville kohdille oikeaan aikaan, onnistumatta kertaakaan. Poljin päivän aikana lähes 100 km. Näin paljon metsää ja hiekkateitä, punnersin isoja mäkiä ylös ja alas, tihrusin kallioilta kauas järvelle – ja yritin löytää tuttua venettä. – Turhaan.

Lopulta poljin väsyneenä maalipaikalle, jossa vihdoin näin poikakaverini ja työkaverini heidän ylittäessään maalilinjan. Ensimmäinen Sulkavan soutuni oli tullut koettu polkien ja koska arvelin, että soutaminen olisi helpompaa kuin Partalansaaren jyrkkien mäkien ylös polkeminen, päätin, että seuraavana vuonna soudan itsekin. Oli vain opeteltava ensin soutamaan!

Seuraavana keväänä (1981) saimme lainata muutaman kerran tuttumme, monivuotisen Sulkavan soudun kävijän soutuvenettä.  Opin auttavasti soutamaan ja ilmoittauduimme Sulkavan soutuihin, joka oli tuonakin vuonna Kalevan Kierroksen osakilpailu. Vuokraveneeksi saimme itse valitsemamme juuri tervatun, erittäin hyvin kelluvan, mutta todella raskaan mökkiveneen.  Soutujärjestäjät onneksi myivät veneisiin jaloille tukia, jotka asensimme paikalleen. Lähikaupasta löytyi myös superlon-pala takapuolen alle.

Ensimmäiseen Sulkavan soutuuni kului aikaa yli 10 tuntia, joten loppumatkalla emme nähneet juuri seuraavia soutajia. Maalissakaan ei ollut juuri muita kuin oma isäni, joka innokkaasti oli ajellut kaukaa kotoaan kisaa katsomaan. Matkan varrella olin soutaessa haaveillut jäätelöstä, mutta jäätelökioskikin oli jo sulkenut luukkunsa, kun vihdoin saavuimme maaliin. Selkäni oli palanut (ensikertalaisena en ymmärtänyt auringon ja vesiympäristön yhteisvaikutusta) ja sormeni jokaisessa nivelessä oli puhkeamaton, pullea rakkula. Hetki huilia ja sitten kiireesti pyörän selkään, sillä meidän piti ehtiä Savonlinnaan iltajunalle, jolla palasimme Helsinkiin.  Polkea vielä jotenkuten jaksoi, mutta ohjaustangosta kiinni pitäminen ei ollut helppoa rakkulaisin sormin.

Soutu oli rankka, mutta jäin lajiin koukkuun. Soutu on mieluinen kesäharrastus  ja olen ollut lisäksi järjestämässä  Jyväskylässä 25 kertaa Jyväsjärvi-soutua ( www.kensu.fi/soutu).

Nyt olen tulossa soutamaan Sulkavalle 28. kerran ja mieheni  –  tuo aiempi poikakaverini 29. kerran. Soututaito on kehittynyt ja kun saimme käyttöömme kilpasoutuun tehdyn veneen, olemme jopa voittaneet kerran lauantaisoudun   –  olisikohan se ollut vuonna 1992.

Tänä vuonna emme taistele voitosta, vaan nautimme siitä, että kykenemme yhä soutamaan. Vuoronvaihdot ovat vähän hidastuneet, takapuoli puutuu ja jalkoihin tulee aiempaa helpommin kramppeja.  Kilpasoutuveneemme on jo lähes 30 vuotta vanha, mutta koska se on yhä vuotamaton, meidän Sulkavan soutumme jatkuvat.

Anneli Mörä-Leino