Ensimmäiset soudut

Sunnuntaiaamu heinäkuun 14. päivänä 1968 oli pilvinen, tuulinen ja sateinen, kun 21 venettä asettui aaltoilevaan linjaan vähän Hakovirran lossin alapuolelle. Veneet oli tarkastettu ja todettu sääntöjen mukaiseksi. Kilpailijoita oli kaikkiaan 38, joista neljä souti yksin. Pääosin soutuväki oli Sulkavalta, mutta oli joitakin vieraspaikkakuntalaisiakin mukana.

Talousneuvos Eemil Anttila muistutti kisojen avauspuheessa veden olleen aina sulkavalaisille tärkeä kulkutie ja tärkeän virkistyksen antajan.  Anttila toivotteli soutajille kestävyyttä ja onnea matkaan. Olihan saaren ympärisoutu suuri yritys.

Maaliin tuli 36 soutajaa. Kaikki alittivat 12 tunnin rajan. Nopeimmin matkan taittoivat Antero Tiainen ja Esko Miettinen, joiden aika oli 7.32,05. Yksinsoudun voittaja oli 67-vuotias Einari Luukkonen, aika 8.29,40.

Veneentekijä Kauko Miettisen pitkään elänyt unelma Partalansaaren ympärisoudusta oli toteutunut.  Vuonna 1970 käytettiin jo nimeä Sulkavan suuret soutukisat. Osanottajamäärät kasvoivat tasaisesti. Vuonna 1973 ohjelmaan tuli retkisoutu.
Kesällä 1975 Sulkava-seuralle valmistui veneentekijä Kauko Miettisen veistämä kirkkovene, joka ristittiin Kulkemukseksi. Alkuun kirkkoveneillä kisattiin Alanteenselällä pikamatkalla. Aikaa kului vuoteen 1984 ennen kuin kirkkoveneillä otettiin ensimmäisen kerran osaa kilpailuun saaren ympäri.

Kirkkoveneiden myötä osanottajamäärä kasvoi räjähdysmäisesti. Kun vuonna 1990 saaren kiersi 3805 soutajaa, vuonna 1998 mukana oli jo peräti 9120 soutajaa. Vuonna 2001 ylitettiin eräs virstanpylväs, kun 10 069 soutajaa lähti kisaan mukaan.

Paljon on tapahtunut muutoksia vuosikymmenten aikana. Soudut ovat kasvaneet nelipäiväisiksi, veneet ovat kehittyneet nopeiksi ja virtaviivaisiksi, on tullut viiraa ja liukuvaa penkkiä. On syntynyt ikimuistoisia soutulegendoja, jotka tulevat jäämään ikuisesti Suursoutujen historiaan.

Soudun lumous on ennallaan. Se on se jokin, joka laittaa tuhannet ja taas tuhannet kuntoilijat ja kilpasoutajat liikkeelle. Kokemaan jotakin suurta ja voittamaan.  Ainakin itsensä. Jokainen Partalansaaren ympärisoutaja kun on voittaja!

Teksti Sulkava-lehdestä, Pirjo Valkasmaa

Tyttären käden hintana Sulukavan soudut

Käänniinniemessä jälleen, vuosi on 2015. Soudimme mummoni kanssa mökiltä Luukkaanniemestä sinne katsomaan, kun avomieheni olisi soutamassa ensimmäistä kertaa Partalansaaren ympäri. Käänniinniemessä olen noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten useampana kesänä monet soudut, kun mummoni, ukkini, isäni ja isosetäni ovat kaikki soutaneet kilpaa Sulukavalla. Silloin mukana olivat eväät ja pienen tytön kannustushuudot jokaiselle ohikulkevalle venekunnalle. Tänään mukaan oli pakattu vain jännitys ja tietynlainen ylpeys siitä miten mies soutaa tiensä sukuumme. Punaisessa paidassaan hän ohitti meidät, tässä vaiheessa vielä hymy tiukasti kasvoille liimattuna, ja heitti lentosuukon rannalla värjöttelevälle avovaimolleen. Kunpa vain olisinkaan silloin tuulisella kalliolla tiennyt, miten se sukuun soutaminen pitikään paikkansa…

Sulukavalla jo tuolloin 29 kertaa soutanut isäni oli joskus suhteemme alkuvuosina todennut (kai puolivitsillä), että kihloihin ei ole menemistä, ellei Partalansaarta ole yksiköllä kierretty Sulukavan souduissa. Se on se miehen mitta. Tästä onkeensa ottaneena mieheni malttoi mielensä 9 vuotta ennen kuin rupesi harjoittelemaan soutuja varten. Kovasti siitä vitsailtiin, ai että nyt sitä päästään rengastamaan minunkin vasenta nimetöntäni, mutta loppuun saakka mieheni pokka piti, ja kosinta pysyi salassa. Perinteisenä miehenä tämä oli kuitenkin ilmoittanut aikeistaan tuona vuonna töissä toisella puolella maailmaa olleelle tulevalle appiukolleen, ja saanut onnen toivotukset kumpaankin koitokseen.

”Haittaako jos en polvistu? En taida pystyä siihen.” mies kysyy noustessaan veneestä vedettyäni sen tukevasti rantaan. Sydän jättää iskun lyömättä. Mies kaivaa soutukamppeistaan pienen mustan samettirasian ja avaa sen astuessaan puisen veneen laidan yli. Rasiassa kimmeltää kaksi samanlaista kultasormusta. Toinen isompi ja toinen hieman pienempi.

”Tulisitko vaimokseni?”

Ei vain mies, vaan myös sormukset, olivat onnistuneesti kiertäneet Partalansaaren. Käteni hinta oli maksettu, ja sydämeni voitettu puolelleen takuuvarmasti.

En muista sainko sanottua sanaakaan, nyökkäämään kykenin ainakin. Ja siinä, miesten saunan edustalla, mieheni pujotti nimettömääni sormuksen, jonka paikka on siinä yhä.

Vuotta myöhemmin kävin avustamassa sulhaseni rantaan omissa polttareissani, ja nyt tuolla Partalansaaren kiertäneellä sormuksella on vieressään toveri, vihkisormus.

Sulukavan soudut eivät siis ole meidän perheessä pelkästään perinteinen urheilutapahtuma, vaan äärimmäisen tärkeä osa elämän suuria käännekohtia.

– Laura Reinikainen (os. Kosonen)

Määrätietoisesti mutta nöyryydellä

Ensimmäisen kerran kiersin pienveneellä sekaparina Sulkavan 58km matkan viime vuonna. Se oli heittäytymistä haasteeseen jonka suuruudesta minulla ei ollut kokemusta. Heittäytymistä helpotti kokenut soutuparini johon saatoin luottaa neuvojen suhteen, eikä minun tarvinnut huolehtia myöskään veneen hankkimisesta. Päätöstä lähteä helpotti myös uusi soutumittausteknologiaa kehittävä uusi startup yritykseni, pitäähän kaikenlaisista soutuveneistä ja kisoista hankkia ymmärrystä. Valmistautumista haettiin talven aikana armottomalta  ergolta sekä myös puuveneellä vesillä Italiasta asti jonne ajettiin yhteensä 5200km vene auton katolla.

Aikaisemminkin olin toki soutanut, vaan ei puuvenettä. Puuvene eroaa minusta olympiaveneestä siinä että ensivaikutelma sen soutamisesta on lempeämpi. Materiaalina puu on luonnollista ja pehmeää ja puinen airo tuntuukin eri tavalla herkältä kädessä verrattuna olympiaveneen hiilikuituiseen vaihtoehtoon. Samoin pienpuuveneen airon lapa on pienempi kuin olympiaveneen. Tämä tekee soutamisesta lempeämpää. Mutta ne matkat! Puuvene soudussa soudetaan tavanomaisesti pitkiä matkoja. Kuten Sulkavan 58km. Alussa lempeältä tuntunut soutu muuttuukin ajan kanssa varsin rajuksi ja kivuliaaksi puurtamiseksi. Kehon erilaisten kiputilojen lisäksi voi tulla muita yllättäviä haasteita. Niistä lisää myöhemmin.

Valmistautuminen ensimmäiseen Sulkavaani pienveneessä sisälsi yhden pitkän 36km mittaisen treenin kymmenen päivää ennen varsinaista koitosta. Treenistä jäi hyvä maku ja ymmärrys että 58km mittaisen reitin suorittaminen on mahdollista.

Soututeknologiaa kehittävä yritykseni Quiske (www.quiske.fi) oli ottanut myös talven aikana isoja harppauksia eteenpäin ja ennen Sulkavan kisaa mittasimmekin yritykseni omalla anturilla airojen liikeradat. Anturi paljasti isoja eroja minun ja soutuparini tekniikassa, erityisesti vasemman käden airon käsittelyssä. Minun vasemman airon lapa nousi liian korkealle eikä palautunut tasaisesti lähellä veden pintaa niin kuin oikean airon lapa. Sen lisäksi molemmat airot liikkuivat minulla pystysuunnassa useita asteita enemmän kuin soutuparillani. Olen kevyt soutaja enkä kovin vahva ja jos haluan pärjätä soutukisoissa on löydettävä keinoja muualta kuin lihasmassasta. Tietenkin kestävyys ja vahvuus ovat soudussa tärkeitä, mutta tehokkaalla tekniikalla pystyy haastamaan itseään isommat ja vahvemmat.

No voiko liikerataa muuttaa?

Virheellinen tekniikka oli tiedossa ja lähdin parantamaan sitä, koska se on asia johon pystyn vaikuttamaan. Oikean tekniikan löytäminen vaatii tuhansia toistoja, ja välitöntä palautetta siitä että toistot tehdään oikein. Sinnikkäällä harjoittelulla tekniikka virheistä pääsee eroon.

Vertasimme soutuparini kanssa lentoratoja uudestaan tällä viikolla, ja erot ovat pienentyneet huomattavasti ja toivon että sen vaikutus näkyy myös Sulkavalla. Tekniikkaa voi siis oppia ja airon liikerataa pystyy korjaamaan kun saa palautetta ja tekee tarpeeksi toistoja. Tosin kuten aiemmin sanottu, 58km reitin aikana voi tapahtua kaikenlaista ja tälläisellä reitillä soututekniikka ei ole kaikki kaikessa.

Sain hyviä neuvoja soutupariltani ja myöskin hiilihydraattien tankkauksen tein ohjeiden mukaan siten että kisapäivänä olo oli pullea. Aamiaispöydässä join vielä kunnolla kahvia ja nautin odottavasta tunnelmasta muiden soutajien kesken. Letkut oli viritetty kuntoon jo edellisenä iltana ja enää piti hakea numerot ja rauhassa odotella soutuun lähtöä.

Soudimme Myrskylintu veneemme Hakovirran sillan alle ja asetuimme yhden miesparin taakse. Tunnelma oli odottava ja lähtölaukaus yllättävä mutta lähtö tapahtui löysästi. Olimme sumpussa rauhallisesti soutavien veneiden takana emmekä saaneet räjähtävää lähtöä tehtyä. Ensimmäiset kilometrit olivat leppoisia ja ajattelin että voimme pistää isomman vaihteen myöhemmin, matkaahan oli riittävästi.

Mutta kun olimme soutaneet vasta 10 kilometriä ilmeni uusi haaste. Aamulla juotu kahvi aiheutti hädän jolle ei soutuveneessä ollut mitään tehtävissä. Sykkeeni tippuivat 160stä noin 125een jossa ne pysyivät koko loppukisan ajan. Maaliin pääsimme kuitenkin runsaan neljän tunnin epämukavan soudun jälkeen.

Mitä opin? Sulkavaa pitää lähestyä nöyrästi mutta määrätietoisesti. Kannattaa hakea hyvä lähtöpaikka josta pääsee tekemään särmää soutua heti alusta ettei kisa lähde käyntiin sunnuntai soutuna.

Liian montaa kuppia kahvia ei kannata juoda juuri ennen kisaa.

Vuoden aikana olemme myös oppineet tavoite arvot airojen lentoradoille, pienveneellä  vertikaalisuunnassa airojen liike pitää pysyä 10 asteen sisällä. Myöskin palautuksen alkamisesta viiden asteen sisällä vertikaalisuunnan siirtymä pitäisi olla alle viisi astetta. Tiedämme myös että penkin liike pitäisi olla yli 1m/s koko kisan ajan ja paine lavassa heti potkun alusta reipas. Silloin soutu on särmää, ja se myös tuntuu hyvältä. Lauantaina taas!

Kristina Björknäs

Soututarina

Sulkavalta kotoisin olevan siskon ex-miehen, Tapion,  kanssa päätettiin lähteä soutuun keväällä 1984.

Kovakuntoisia luultiin olevamme ja päätettiin kiertää Partalan saari pari viikkoa ennen, verryttelymielessä Terhi 440 lasikuitupaatilla. Soutaen. Varoiksi kuitenkin otettiin pikku perämoottori keulalle mukaan.

No sitten lähdettiin harjoittelusoutuun sillä saamarin pesusoikolla. Kierrettiin soutan kunnialla melkein täysi kierros, mutta loppumatkan vastatuuli alkoi tuntua aika rankalta.

Vihdoin perillä mökillä, mietimme palanein kasvoin ja rakoille mennein paikoin tulevaa ponnistusta. Ja vannottiin, että vuokratulla savolaismallisella homma hoituu aivan toisin.

Ja kyllä, koimme puuveneen ihmeen varsinaisella koitoksella. Meiltä meni 8 ja puoli tuntia ja illalla Tapion äidin, Airin,  tarjoama mansikkakakku on edelleenkin rakkain muisto, mikä kruunaa koko Sulkavansoutu kokemukseni.

Heikki Pasila

Ensimmäinen soutumme 1972

Naapurin Maken kanssa soudettiin ensimmäisen kerran saari ympäri vuonna 1972. Minä olin juuri täyttänyt 14 vuotta ja Make oli vielä 12 vuotias nassikka. Soutamaan olimme päässeet pienestä pitäen kalaretkillä, mutta varsinaista kilpasoutukokemusta ei ollut. Se oltiin nähty kun Hintsasen Veko treenasi soutukilpailuun Pieksuunjärvellä. Sillä oli kiviä keulassa ja veteli ympäri Pieksuuta hurjaa vauhtia. Meidän treeni jäi varsin lyhkäiseksi. Hasulanjoella soudettiin Meklinin kopilta Kunnalliskodin matonpesurantaan, miltei Kuhajärvelle. Uitiin ja tuumittiin, että kyllä ”myö tää osataan”. Harjoittelua oli vielä soutaminen soutupäivää edeltävänä päivänä Myllylammen ja Tiittalankosken kautta kirkolle, jossa vene laitettiin höyrylaivan hinaukseen pitkän venejatan jatkoksi ja Puhakaisen Vilski (muistaakseni) hinasi veneet Hakovirralle.

Veneen valintakin oli jo silloin tarkkaa puuhaa. Meillä oli Parkkosen Martin tekemä mänty-lautainen vene ja Meklinissä oli Kauko Miettisen tekemä haapavene. Kalastusveneitä molemmat. Haapavene oli vähän uudempi ja lyhyempi, mutta mäntylautainen vene kulki paremmin ja siihen sitten päädyttiin. Myöhemmin Parkkosen Martin tekemää venettä kopioitiin ja kehiteltiin kilpasoutuun sopivaksi, samoin varmaan Miettisenkin veneitä tehtiin kilpasoutuun sen jälkeen vuosikymmeniä.

Soutuaamu oli tietenkin jännittävä. Eväitä tehtiin äitini kanssa aamuvarhaisella.  Ruisleipää, mustaherukkamehua, ja viilipurkillinen kuivattuja suolamuikkuja ainakin oli. Parhaiten muistan kuitenkin, kun menomatkalla Hakovirralle, isä osti pari pulloa sitruuna soodaa Saresman huoltoasemalta. Ne olivat aarteita sitten soudussa alanteelle tultaessa.

Make: Muistan äidin laittaneen edellisen päivän karjalanpaistilihoja ruisleipäviipaleiden väliin, muutama pullo mustaviinimarjamehua ja tais olla mustikkasoppaakin. Näillä mentiin kun ei paremmistakaan tankkaus/urheilujuomista ollut tietoa.

Soutusunnuntai oli heinäkuun toinen sunnuntai ja soutajia oli tilaston mukaan 175. Kerrotaan, että tämän tapahtuman ajankohta valittiin Vihavaisen Väinön ehdotuksesta. Hän oli luvannut, että heinäkuun toinen sunnuntai ei sada vettä! Pitkään tämä ennustus pitikin paikkaansa, kelit olivat kohdillaan monena vuonna.

Make: Perinteisesti heinäkuun toinen viikonloppu, mutta jostain syystä vuonna 1972 se olikin kolmas viikonloppu kun kunniakirjassa on päiväys 16.7.1972. Edellisen viikon lauantaina 8.7 oli kuuluisa myrsky, jonka kaatoi puita Puumalassa ja Sulkavalla ja olisi kaatanut veneitäkin. Sattumoisin tänä vuonna on sama kalenteri.

Soudusta on jäänyt mieleen vain muutamia episodeja. Mukavalta tuntui, kun rinnalla oli aina joku venekunta kiskomassa, kun me pudottiin meitä kovempien soutajien vauhdista niin takaa tuli seuraava vene ja sitä vastaan sitten rimpuiltiin. Soutu oli hyvää, mutta melominen taisi olla peränpitämistä. Peräpenkille mentiin huilaamaan ja syömään eväitä. Tähän liittyykin meidän ensimmäinen keskinäinen kiista soudun aikana. Minä oli saanut isältä kellon lainaksi ja se oli mulla miehekkäästi ranteessa. Soudettiin puolentunnin vuoroja aluksi ja sitten 20 minuutin vuoroja. Make alkoi epäilemään, että hän joutuu soutamaan monta minuuttia pitempiä vuoroja, kun minä katon kelloa. Lopulta sovittiin, että kello jää peräpenkille ja siellä oleva katsoo vuoron pituudet.

Toinen muistikuva, viime hetken oivallus lähtöpaikalla oli lampaantaljan (viiran edeltäjä) laittaminen soutajan penkille. Ajateltiin sen olevan hyvä siinä ja pienillä nupinauloilla naulattiin laidoilta kiinni. Myös etureunasta! No eihän se kestänyt siinä kuin muutaman vuoron, kun irtosi veneen pohjalle. Nupinaulat eivät irronneet!  Ne repivät takareisiä, kunnes perämella naputeltiin naulat sisään tuhtoon. Kolmas muistikuva minulla on Reittiön salmesta (suurin piirtein). Alaston isorintainen nainen kahlasi meidän venettä kohti kaljapullo kourassa ja huuteli: ”voi kun on pienet pojatkii lähteny soutamaan, täti tuo teille juomista”. Koetin peräpenkiltä huutamalla saada Maken tekemään soutuliikkeitä rivakammin, olin vaara-alueella. Selvittiin siitäkin.

Make: Minullekin jäi mieleen em tapaus ja sitä on sitten aikojen saatossa muisteltu. Kun viimein päästiin Uitonvirran sillan alle, kuulutus kertoi meidän nimet ja iät, jolloin sillalla olleet kannustajat taputtivat ja se jos mikä tuntui mukavalta.

Maali oli silloin Alinanniemessä. Aikaa meillä meni 9h 39 minuuttia ja 11 sekuntia. Kämmenet ja takapuoli olivat pahasti rakoilla molemmilla ja vähän väsytti, sen muistan.

Make: Arvontapalkintona sain vellikellon joka edelleen on muistona souduista.

Nyt aiomme osallistua juhlasoutuun tavoitteena vähintäänkin sama aika kuin 45 vuotta sitten. Vene on Pauli Parkkisen tekemä Historiallinen vene. Sen verran annoimme periksi, että liukupenkin viritimme siihen. Saapahan nähdä päässäänkö ympäri.

 – Arto Loikkanen ja Markku Meklin –

Sulkava-soutu alkoi 1980-luvulla 100 km:n Sulkava-soudun pyöräilystä

Keväällä 1980 tutustuin silloisessa työpaikassani innokkaaseen urheilijanuorukaiseen, joka harrasti monipuolisesti kestävyysurheilua.  Hän oli parin muun työkaverini kanssa mukana mm. Kalevan kierroksessa, jossa yhtenä lajina oli soutu – nimenomaan Sulkavan suursoutu.  Urheilijanuorukaisesta tuli poikakaverini ja kun hän oli lähdössä kesällä Sulkavan soutuihin, päätin lähteä mukaan. Koska soutu oli itselleni aivan vieras laji, oli selvää, etten osallistuisi kisaan. Harrastimme poikakaverini kanssa pyöräilyä ja päätimme ajaa pyörällä kotipaikkakunnaltamme Helsingistä Sulkavalle.

Soutua edeltävän yön nukuimme monien muiden tavoin teltassa Hakovirralla ja seurasimme soutua edeltävänä iltana soutuveneiden tuontia lähtöpaikalle. – Näky oli aika vaikuttava – kymmeniä soutuveneitä yhden moottoriveneen perässä.  Veneet vedettiin maihin ja kisajärjestäjät alkoivat merkata niitä. Kyseessä ei ollut tietysti mitään kilpaveneitä vaan tervantuoksuisia ja painavia entisajan mökkiveneitä.

Vasta rakastuneena nuorena naisena halusin tietysti seurata kumppanini soutua ja kartta mukanani lähdin seuraamaan soutajia pyörällä ajaen. Kisan startti, jossa juhlava marssi pauhasi, jäi lähtemättömästi mieleen.  Kuinka upealta iso määrä veneitä näyttikään Hakovirralla vaikka niiden lähtöä ei tuolloin vielä seurattu sillalta vaan lossin kyydistä.  Kun veneet katosivat pitkän lähtösuoran jälkeen mutkan taakse, oli aika hypätä pyörän selkään. Yritin katsoa kartasta paikkoja, jossa soutajat olisivat lähellä rantaa, mutta monesti sain huomata, että soutajat olivat niin kaukana, ettei heitä voinut tunnistaa. Poikakaverini oli arvioinut ajan, joka heillä kuluu soutamiseen ja yritin osua sopiville kohdille oikeaan aikaan, onnistumatta kertaakaan. Poljin päivän aikana lähes 100 km. Näin paljon metsää ja hiekkateitä, punnersin isoja mäkiä ylös ja alas, tihrusin kallioilta kauas järvelle – ja yritin löytää tuttua venettä. – Turhaan.

Lopulta poljin väsyneenä maalipaikalle, jossa vihdoin näin poikakaverini ja työkaverini heidän ylittäessään maalilinjan. Ensimmäinen Sulkavan soutuni oli tullut koettu polkien ja koska arvelin, että soutaminen olisi helpompaa kuin Partalansaaren jyrkkien mäkien ylös polkeminen, päätin, että seuraavana vuonna soudan itsekin. Oli vain opeteltava ensin soutamaan!

Seuraavana keväänä (1981) saimme lainata muutaman kerran tuttumme, monivuotisen Sulkavan soudun kävijän soutuvenettä.  Opin auttavasti soutamaan ja ilmoittauduimme Sulkavan soutuihin, joka oli tuonakin vuonna Kalevan Kierroksen osakilpailu. Vuokraveneeksi saimme itse valitsemamme juuri tervatun, erittäin hyvin kelluvan, mutta todella raskaan mökkiveneen.  Soutujärjestäjät onneksi myivät veneisiin jaloille tukia, jotka asensimme paikalleen. Lähikaupasta löytyi myös superlon-pala takapuolen alle.

Ensimmäiseen Sulkavan soutuuni kului aikaa yli 10 tuntia, joten loppumatkalla emme nähneet juuri seuraavia soutajia. Maalissakaan ei ollut juuri muita kuin oma isäni, joka innokkaasti oli ajellut kaukaa kotoaan kisaa katsomaan. Matkan varrella olin soutaessa haaveillut jäätelöstä, mutta jäätelökioskikin oli jo sulkenut luukkunsa, kun vihdoin saavuimme maaliin. Selkäni oli palanut (ensikertalaisena en ymmärtänyt auringon ja vesiympäristön yhteisvaikutusta) ja sormeni jokaisessa nivelessä oli puhkeamaton, pullea rakkula. Hetki huilia ja sitten kiireesti pyörän selkään, sillä meidän piti ehtiä Savonlinnaan iltajunalle, jolla palasimme Helsinkiin.  Polkea vielä jotenkuten jaksoi, mutta ohjaustangosta kiinni pitäminen ei ollut helppoa rakkulaisin sormin.

Soutu oli rankka, mutta jäin lajiin koukkuun. Soutu on mieluinen kesäharrastus  ja olen ollut lisäksi järjestämässä  Jyväskylässä 25 kertaa Jyväsjärvi-soutua ( www.kensu.fi/soutu).

Nyt olen tulossa soutamaan Sulkavalle 28. kerran ja mieheni  –  tuo aiempi poikakaverini 29. kerran. Soututaito on kehittynyt ja kun saimme käyttöömme kilpasoutuun tehdyn veneen, olemme jopa voittaneet kerran lauantaisoudun   –  olisikohan se ollut vuonna 1992.

Tänä vuonna emme taistele voitosta, vaan nautimme siitä, että kykenemme yhä soutamaan. Vuoronvaihdot ovat vähän hidastuneet, takapuoli puutuu ja jalkoihin tulee aiempaa helpommin kramppeja.  Kilpasoutuveneemme on jo lähes 30 vuotta vanha, mutta koska se on yhä vuotamaton, meidän Sulkavan soutumme jatkuvat.

Anneli Mörä-Leino

Soutuja Sulkavalla

Minun soututarinani ulottuu melkein 30 vuoden taakse. Tai oikeastaan se on tarina kuinka soudut ovat vaikuttaneet minuun. Minulle soudut ovat olleet paljon muutakin, kuin tapa kiertää Partalansaari soutaen. Minulle soudut ovat olleet tapahtuma, joka on ollut tärkeä vaikka en aina ole päässytkään osallistumaan. Niinä vuosina jolloin olen osallistunut, olen päässyt näkemään soudut miltei joka näkökulmasta. Milloin olen ollut yleisössä, milloin talkoolaisena ja olenhan minä saaren ympäri soutanutkin.

Kaikki juontaa juurensa sukulaissuhteisiin ja sukujuuriin Savonlinnan seudulle. Pienestä pitäen minulle on näytetty valokuvia kuinka sukulaismiehet ovat soutaneet saarta ympäri. Minulle on myös kerrottu tarinoita Sulkavan souduista. Kun kasvoin hieman isommaksi ja kykenin matkustamaan kotiseudultani sukuloimaan Sulkavalle, niin kalastamisen ja leikkimisen ohella kävimme serkkupojan kanssa katsomassa soutuja ja ilmapiiriä souduissa. Silloin lupasin serkulleni, että soudetaan yhdessä soudut, kun kasvamme vielä hieman. Muutama vuosi myöhemmin päätimme, että nyt me soudetaan. Ja niinhän siinä kävi, että serkkuni järjesti meille veneen ja ilmoitti meidät mukaan. Itse souduista muistan sen, että matka tuntui nuoresta miehestä todella pitkältä vaikka keli oli silloin oikein hyvä. Parasta lienee ollut vieressä soutavasta veneestä tarjottu Pohjanpoika-viina. Noh, seuraavana vuonna päätimme soutaa uudelleen. En muista tarkalleen soudimmeko heti seuraava vuonna uudelleen, mutta pian kuitenkin. Silloin vuorossa oli yösoutu kirkkoveneellä. Serkku hommasi meidät jälleen kerran mukaan soutuihin. Hän hankki meille jopa soutujoukkueen. Ja jälleen kerran mukavaa oli vaikka itse soudusta en juuri mitään muista. Mitä nyt serkulta tyhjeni juoma-astia heti alkumatkasta, koska korkki oli jäänyt auki. Näinollen jouduimme jakamaan sitten minun veteni ja urheilujuomani. Maaliin päästiin, aikaa en enää tarkalleen muista, mutta se oli jossain viiden ja puolen tunnin lähettyvillä. Seuraavalla viikolla olikin käsissä todella upeat rakot. Siinä sai sitten hieman selitellä golfkilpailuissa, miksen kyennyt kunnolla puristamaan golfmailaa. Soudut taisivat sillä kertaa mennä paremmin kuin golfkisat.

Aikuisiällä en olekaan ehtinyt soutamaan. Käytännössä soutuni loppuivat siihen kun menin armeijaan. Soudut kun on sijoitettu samalle viikonlopulle jolloin uudet alokkaat saapuvat palvelukseen. Ja miksi alokkaiden palvelukseen astuminen vaikuttaisi minun soutamisiini?  No armeija tarjosi minulle uran, ja missäs muualla sitä nuori mies voi olla kuin töissä, mutta se on toinen tarina se.

Yleisössä ollessa soudut ovat tarjonneet hienon ilmapiirin ja pienelle pojalle erilaisia markkinakojuja ajanvietteeksi. Alakoululaisen elämyksiä kun ovat olleet erilaiset ruokakojut ja tietenkin metrilakut ja muut karkit. Talkoista parhaimmat muistot ovat jääneet vuodelta 2006, kun pääsin katsastamaan veneitä maalissa. Mikäs sen parempaa, kuin istua auringonpaisteessa laiturinnokassa ja jutella mukavia ihmisten kanssa. Tarjottiinpa siitä vielä palkaksi, ja muistoksi, soutujen virallinen paita ja ilmaiset ruuat. Taitaapa kyseinen punainen paita valkoisin painatuksin löytyä edelleen vaatekaapista vaimon hävitysyrityksistä huolimatta.

Näin ollen, olen valitettavasti ehtinyt kiertämään saaren soutaen vain kaksi kertaa, mutta molemmat kerrat ovat olleet minulle äärimmäisen tärkeitä. Kuten alussa totesin, soudut ovat olleet minulle muutakin kuin soutamista. Kaikki kerrat ovat tarjonneet upeita muistoja ja tarinoita ja tarinoitahan muistellaan aina hyvällä. Tarinoita kerrotaan kavereille ja puolitutuille tuopin ääressä jopa hieman mystiseen sävyyn ja hyviä muistoja tullaan vielä täydentämään, heti kun aika on siihen valmis. Ehkäpä joku päivä voin soutaa saaren ympäri poikani kanssa. Häälahjaksi saamamme soutuhaaste vaimoni kanssa on sekin vielä lunastamatta. Mutta siihen asti voin välittää muistoja siitä, kuinka hienoa on olla osa suurta suomalaista soutuperhettä.

– Noin kolmekymppinen soutuilija-

Souduilla ja minulla on sama isä

Olin niin nuori kun soudut alkoivat että minulla ei ole omia muistikuvia, mutta tarinoita olen kuullut paljon. Isä oli nuottarannalla kuullut että raavas mies on soutanut Partalansaaren ympäri kesäisenä yönä auringonlaskusta auringonnousuun. Se jäi häntä askarruttamaan, sillä saari oli suuri ja kesäinen yö lyhyt. Pienelle pojalle saari näyttäytyi tarunhohtoisena, kun aurinko nuottarannalta katsoen kultasi saaren laskiessaan. Saaren suuruutta hänelle kuvasi se, että siellä oli järviä ja niiden sisällä saaria. Olipa saaressa neljä koulupiiriäkin. Ajatus jäi itämään ja kun hän oli saanut oman veneverstaansa toimintaan ja perheelleen kodin, hän päätti järjestää kisat selvittääkseen, kauanko saaren kiertäminen soutaen vie aikaa. Saadakseen ihmisiä mukaan hän päätti lahjoittaa voittajalle veneen. Ensin hän ajatteli vain laittaa lehteen ilmoituksen ja katsoa tuleeko ketään paikalle. Mutta sitten hän ajatteli, että olisi parempi jos lähtöpaikkoja olisi useita, jolloin eri puolilla saarta asuvilla olisi lyhyempi matka lähtöpaikalle. Mutta tällöin tarvittiin ajanottoon lisää väkeä. Houkutteleminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Kuntourheilua ei silloin juurikaan tunnettu ja ehdottipa joku Moision mielisairaalaakin osoitteeksi idean omituisuuden vuoksi. Liikkuminen harrastuksena eli muun kuin työn vuoksi ei ollut vuonna 1968 tuttua kuten nykyisin ja esim. massaliikuntatapahtumat kuten Finlandia-hiihto ja -marathon syntyivät paljon myöhemmin. Siispä ajatus yli 60 km soutamisesta oli outo ja ilman palkintovenettä olisi tuskin montakaan osallistujaa saatu mukaan. Isä oli huomattavasti ajastaan edellä ja joutui siten kohtaamaan paljon ennakkoluuloja ja pilkkaa saadakseen unelmansa toteutumaan. Mutta hän ei antanut periksi.

Oman panokseni soutujen hyväksi olen antanut talkoissa. Muutamassa ensimmäisessä soudussa isä oli itse soutamassa mutta sitten hänen vesibussinsa oli monia kesiä huoltoveneenä ja minä olin aina mukana. Ja retkisoudun synnyttyä laitettiin Laivarannassa kyytiin kaasupulloja, isoja kattiloita, kahvipaketteja, lukuisia kanisterillisia vettä ja eväitä ym. tarvikkeita, jotta voitiin matkan varrella pysähtyä muutaman kerran sopivaan rantaan (paikka vaihteli vedenkorkeuden mukaan) keittämään soutajille kahvit. Siellä oli mukavaa kuunnella leppoisien soutajien tarinoita. Heillä ei ollut kiirettä vaan aikaa nauttia kesästä.

Kun sitten menin kesätöihin kunnanvirastolle, olin muutamana vuonna talkoissa kisakansliassa. Siellä kunnanvirastolla kirjoitettiin koneella tuloksia eikä nähty itse kisoista mitään. Yhtenä kesänä pidin infopistettä soutustadionilla ja minulta sai tulla kysymään mitä vain! Sitten olin monta vuotta äitini kanssa keittiöhommissa jakamassa ja myymässä ruokaa.

Äitini poisnukkumisen jälkeen olen ollut erilaisissa kisakanslian tehtävissä ja SM-soutujen sihteerinä. Olen siis nähnyt monenlaista talkootyötä ja arvostan suuresti heitä, jotka vuosi toisensa jälkeen haluavat tulla kantamaan kortensa kekoon soutujen onnistumiseksi.

Vajaa viikko ennen poisnukkumistaan isäni sai Suomen Soutuliiton hänelle myöntämän ansiomitalin Reino Eerikäisen tuomana ja puheessaan esitti vetoomuksen ”kun vain soutajia riittäisi”. Äitini kanssa otimme tämän vakavasti ja perustimme 2011 souturahaston, josta yhdessä Sulkava-Seuran kanssa vastaan. Äitini ei ehtinyt nähdä rahaston perustamisen julkistamista, joten nimeksi tuli Kauko ja Anna-Liisa Miettisen souturahasto. Rahasto tukee soutajia ja soutujen kehittymistä eri tavoin isäni arvoja kunnioittaen. Rahasto on tukenut perustamisestaan lähtien nuoria pienvenesoutajia, jotta he voivat kiertää saaren ilman osallistumismaksua. Lisäksi se on jakanut kiertopalkinnon ensin nuorille kirkkovenesoutajille ja sitten sarjan lakattua nuorille pienvenesoutajille, tukenut paikallisten yrittäjien näkyvyyttä souduissa, tukenut uusia ideoita ja lahjoittanut arvottavaksi soutuveneenkin. Tänä vuonna rahasto tuki kirkkovenejoukkueita maksamalla alkuvuonna perämiehen osallistumismaksun. Monesti juuri perämiehet kokoavat joukkueen ja huolehtivat käytännön järjestelyistä.

Soudut ovat tavallaan sisareni ja toivon souduille valoisaa tulevaisuutta.

Kaisa Miettinen

Sukurasitteena soutuhulluus

maijamassinen

Eletään 90-luvun loppupuolta Etelä-Savossa. Pikkutyttö hurruuttaa menemään omalla pyörällään vanhempiensa kanssa, määränpäänä kotipaikkaa lähellä sijaitseva isovanhempien kesämökkipaikka. Tyttö tietää, että kohta päästään vesille. Mökkipihasta löytyy useampi vene, on ihan tavallinen lasikuituinen soutuvene kalaretkiä varten, jota edes tytön ukki ei tykkää soutaa ja sitten on sellainen puinen kilpavene. Se vene on sitä varten, että tytön vanhemmat treenaavat sillä Sulukavan Soutuja varte. Tuo mahongin punainen kilpuri on tullut tutuksi tytölle jo monen kesän ajalta. Menneen alkukesän aikana veneen parissa on kuitenkin puuhasteltu monta tuntia, sillä entisestä vuorosoutuveneestä oli nyt tehty vene kolmelle Partalansaaren kiertäjälle. Tuo innokas pikkutyttö on nyt haltioissaan, olisihan veneessä ihan oikea paikka nyt myös hänelle. Ei tarvitsisi enää istua pienellä kiikkuvalla lypsyjakkaralla veneen keskellä, niin kuin tyttö oli jo niin monena vuotena ennen tehnyt. Soutusarjan vaihdokseen oli ryhdytty, kun tytön vanhemmat olivat ilimeisesti kyllästyneet kuuntelemaan tytön kinuamista päästä ihan oikeasti melomaan ja soutamaan tuota mahonkisena loistavaa kilpuria.

Viimein koittaa se odotettu päivä, heinäkuun toinen viikonloppu vuonna 1999, tytön ensimmäinen Partalasaaren ympärisoutu. Siinä kesäpäivässä oli jotakin unohtumatonta. Lauantaiaamu oli aurinkoinen. Kisa-aamuna tyttö ei ollut moksiskaan tulevasta koitoksesta. Matkaan oli pakattu pikkuinen matkaradio, jota tyttö sai kuunnella, jos ei jaksanut koko aikaa meloa ja puhelin sitä varten, että puolimatkassa sai soittaa isovanhemmille, että miten reissussa mennee. Hakovirralle päästyä tyttö huomasi, kuinka paljon siellä oli muitakin soutajia, eihän sinne meinannut sekkaan sopia. Ihmettelylle ei jäänyt juuri aikaa, äkisti vuan alta pois ja vene vesille, lähtölaukausta odottelemaan.

Matkanvarrella ei sattunut kai mittään ihmeempää, olihan soutuhomma tytölle jo tuttua. Maisemat järvellä olivat mukavaa ”ajanvietettä” ja tehtävää riitti muutenkin, olihan tyttö vastuussa vanhempiensa muonituksesta ja juotoista koko matkan ajan, eikä perämiehen vastuuta reitinvalinnasta sopinut unohta! Noh, ne radiotaajuudet ei ihan koko matkalle Partalasaaren taakse riittänyt, niin melontahommiksihan se meni. Eihän hommaa leikiksi sopinut pistää, vähän vain.

Reipas seitsemän tuntia ja reilu 60 km myöhemmin alakoi kuulumaan jo soutustadionin kuulutukset. Veneen kaksi jo kokeneempaa partalansaaren kiertäjää osasi kertoa tytölle, että nyt olisi viimeisen pinnistyksen ja loppukirin paikka. Soutulinja piti pittää mahdollisimman lähellä rantaa, jotta ei turhaa kierretä, rannassa riittäisi kyllä vesi. Kenttäkuulutuksesta kuuluu kolomen venekuntalaiset nimet, vielä muutama veto ja maalilinja ylittyy. Hyvin meni! Maaliin tultiin kaikin puolin hyvällä mielellä. Soutukeli oli ollut aurinkoinen, eikä tuulenkaan kanssa ollut enemmälti vastusta. Muistissa on, että muutama kiperämpi paikka kisan aikana oli ollut, johtuen lähinnä viimeisen kymmenen kilometrin matkalla sattuneista pikakiitureista ja niiden aiheuttamista aallokosta.

Tytöllä oli ollut oikein mukava reissu. Hakovirralla tälle erikoisvenesarjan porukalle oli tullut joitain kommentteja, ihmettelyä lähinnä perämiehen ikään liittyen. Tyttöä lähinnä vain huvitti, että miksi hänen mukanaolonsa sai kanssasoutajien joukossa ihmetystä aikaiseksi. Tyttö kai oletti, että eikös Sulukavalla mukana ole muitakin nuoremman kaartin osallistujia. Myöhemmin tosin selevisi, että eipä se niin yleistä kai ollutkaan, että veneen perämiehenä häärii 10 vuotias tyttönen. Tämä ennätys lienee ollut voimassa usiamman vuoden tuonkin jäläkeen.
Kesä 1999 oli yhden ”hulluuden” alaku. Sukurasite, mikä on johtanut siihen, että vuonna 2016 tytön kerittyä jo aikuisikään voi hänen sosiaaliseen mediaan päätyneestä kesämuistosta lukea seuraavaa: ”Olipahan retki, 16. kerta Partalansaaren ympäri! GPS:ssä mittaa vähän vajaa 60 km, aikaa meni 6:27:52. Ei huono! Kerran olen kovempaa pienveneessä reitin selevittäny. Ristiaallokkoa, tihuuttavaa sadetta, vastatuulta, myötätuulta ja kaiken kukkuraksi uusi vene, minkä metkut oli vielä sen verran pimennossa, jotta niitä olisi kokonaan osannu taltuttaa. Uusi sarja, vuorosoutu, no reitti olikin sitten ainut asia mikä oli ennestään tuttua! Matkanvarrella oli säätöä kaluston kanssa, mutta huoltoveneen turvin siitäkin selevittiin, vähän siinä sipulia koeteltiin! Lähdössä hymyilytti mutta kyllä se hymyilytti maalissakin! Iliman rakkoja tuli lenkki heitettyä ja aika varmaa on, jotta ensi vuonna uudestaan, taas!”

Tämähän tarkoittaa siis sitä, että tälle soutu-uransa lypsyjakkaran piältä aloittaneelle tytölle Partalansaaren kierros vuonna 2017 on Sulkavan soutu nro 17.

 – Maija Massinen –
”urheiluhullu jo vuodesta -89”

Miesten ensimmäinen soutu

Elettiin vuotta 1984. Soudut olivat sitä ennen tulleet tutuksi lähinnä katsojan roolissa. Tänä vuonna oli toisin. Mieheni ja siskoni mies päättivät osallistua kisoissa vuorosoutuun. ”Harjoiteltu” oli kovasti, mutta intoa taisi löytyä sitäkin enemmän. Eväät olisivat riittäneet koko viikonlopuksi, siis meidän (tai lähinnä siskoni) mielestä. Olimme vieneet veneen jo edellisenä iltana Hakovirralle, ettei tulisi aamulla niin kova kiire. Soutuaamu koitti. Siskoni ja minun oli määrä hakea meidän auto lähtöpaikan lähellä olevalta pellolta, jonne miehet sen jättivät. Avaimet oli määrä jättää kuskin puoleisen renkaan päälle, josta me ne löytäisimme. Niin kun ehkä jo arvaatkin, ei avaimia löytynyt. Ensimmäinen ajatus oli, että onko ne varastetttu, mutta toisaalta olisivathan varkaat vieneet autonkin. Mieleemme juolahti ajatus, että ne taitavat seilata jossain Saimaalla.

Noh, ainoa vaihtoehto oli lähteä hakemaan vara-avaimia noin sadan kilometrin päästä meiltä. Tässä vaiheessa se oli järkevin vaihtoehto. Olihan meillä runsaasti aikaa, sillä tiesimme, etteivät miehet alle kuuden tunnin souda. Kyllä meitä harmitti ja ärsytti siskoni kanssa. Siihen aikaan ei autoissa ollut ilmastointia ja siskoni noin vuoden ikäisellä pojalla ei todellakaan ollut hauskaa. Noh, avaimet kuitenkin haettiin. Aikaa miehillä meni yli seitsemän tuntia. Soutumatkan aikana opittiin myös se, että melamies meloo, eikä syö eväitä. Sen vuoksi aika varmaan parani seuraavilla soutukerroilla, sillä miehet soutivat vielä muutaman kerran yhdessä ennen kuin siirtyivät kirkkoveneeseen.

Muuten ne autonavaimet. Ne löytyivät mustikkasoppapurkista.