Kah, poikakin on tullut maaliin

Reijo Lonka Sulkavan Telataipaleen Kukkaroniemestä oli 18-vuotias maatalon poika, kun kesällä 1969 päätti lähteä tekemään sen, minkä muutamat tosimiehet olivat tehneet jo edellisenä kesänä, eli soutamaan Partalansaaren ympäri. Kietävälän akka oli temppua aikoinaan yrittänyt, mutta kellahtanut kesken kaiken luodolle eväspapuja liikaa napsittuaan. Veneentekijä Kauko Miettinen nappasi idean ja uusi legenda Partalansaaren ympärisoudusta oli ottamassa vahvasti aaltoa alleen.  Lehdet kirjoittivat ja kaverit puhuivat, niinpä soutuinnostus tarttui myös Reijo Lonkaaan. Keväästä alkaen hän alkoi soudella treenejä.

Soutujen aikaan oli heinänteko kiivaimmillaan. Lisäksi Lonkan miesväki kävi rakennustöissä, tehtiin Osuuskaupalle varastoa Telakanavalla. Ei olisi joutanut moiseen hullun hommaan millään.
Soudut olivat yksipäiväiset sunnuntain kisat. Kilpailuvälineenä oli savolaismallinen puuvene. Sellaisen Kauko Miettisen tekemän kalaveneen Reijo Lonka lainasi kesämökkinaapuriltaan Unto Reinikaiselta.
-Torstaiaamuna nostin polkupyörän veneeseen ja lähdimme velipojan Raunon kanssa soutamaan kohti Hakovirtaa. Ei ollut karttoja, eikä suunnasta aina tietoakaan. Sitten kun alkoi kuulua Vekarasta lossin jyskytys ja näkyä Kukkapään sahan piippu, joka oli silloin vielä pystyssä, oltiin varmoja suunnasta, Reijo Lonka muistelee.

Vielä avautui järvenselkää, mutta onneksi oli verkonlaskijoita, joilta veljekset kyselivät suuntaa Hakovirralle. Läheisen niemen takaa lossiranta löytyikin. Vene vedettiin lepikkoon. Reijo hyppäsi pyörän selkään ja Rauno-veli tarakalle. 20 kilometrin soutumatkan kuivaamin suin poljettiin limonaadit mielessä Sulkavalle, jossa kaupat olivat jo kiinni. Kiinni oli myös Vilkaharjun kioski.
– Puolen yön aikaan jymyttiin kotiin, pyörämatkaakin tuli 30 kilometriä. Äiti laittoi ruokaa pöytään. Siihen aikaan jaksoi kun syödä jaksoi, ja sitähän jaksoi.

Tosikoitos oli vasta edessä. Sunnuntaiaamun varhaisen ylösnousun jälkeen Reijo Lonka laittoi eväät kassiin, kaksi litraa vettä painavaan lasipulloon, kaksi äidin tekemää piirakkaa ja lihapaistia väliin. Voimacoktailiksi Lonka puristi pulloon sitruunamehua 90 prosenttisen suolaliuoksen sekaan.
Ei ollu Dexalia. Mutta pienen hunajapurkin oli poika Savonlinnan reissulta evääksi hankkinut.
Sitten mopedilla vara-airo kyydissä Hakovirralle. Vene oli vielä katsastettava ja tehtävä erikoisvirityksiä rempallaan olevaan hankatapin alusrautaan.
Lähtöpaikalla Reijo Lonka osti pullon vissyä, joi sen ja oli valmis kilpailuun. Samat mielessä lähti 87 soutajaa saarta kiertämään.

Viira-shortsit ja -istuimet sekä liikkuvat penkit tulivat vasta vuosikymmenten jälkeen. Reijo Lonkan peffan alla oli puolentoista tuuman paksuinen vaahtomuoviläpyskä, joka ei paljoa auttanut.
-Miettisen Kaukon kanssa soudettiin vierekkäin, sitten Kauko hävisi. Varmavirralla ei näkynyt ketään, yksin nujusin. Ei voinut sanoa, missä oli milloinkin. Tulin Lepistönselälle, jumalauta mikä tuuli. Tavoitin Natusen Einarin ja menin ohi, se sano sie taijat souvella eelle. Sitten tavoitin Luukkosen Einarin eikä sekään perässä pysynyt.

Lepistönselällä loppui juotava, mutta kannustamassa olleet isä ja velipoika antoivat pilsneripullon. 20 kilometriä oli vielä edessä. Ei auttanut kuin jatkaa matkaa. Kun Kukkapään sahan piippu alkoi näkyä, Reijo Lonka ajatteli, ehkä tästä maaliin selvitään. Kirkon torni toi jo isomman toivon.
– Maali oli uimarannassa Alinanniemessä, siinä laiturinpätkä oli täynnä ihmisiä. Ihmettelivät hirveästi, että kah, poikakin on tullut maaliin. Nykyisin minut sais tuoda veneestä kantamalla pois.
Poika pyysi rannassa järjestäjien huoltopisteeltä vettä, mukillisen raaskivat antaa. Aika oli 8. 45. Jalkoja kramppasi.
Palkintojenjakotilaisuus venyi pitkälle iltaan kun kaikki odotettiin järveltä pois ja joillakin meni 12 tuntia. Osallistumismitaleita ei silloin vielä jaettu, palkinnot olivat yritysten lahjoittamia tavarapalkintoja.
Onni suosi Reijoa, hän voitti puolentoista kilon peltipurkillisen kahvia.

Mutta mopo oli Hakovirran puskissa ja kulkupelin luo oli päästävä. Reijo Lonka käveli taksin luo kahdeksan markkaa taskussa. Eihän se olisi riittänyt, mutta taksimies vei sillä mitä oli. Mopo oli kaatunut lepikossa ja valokatkaisija oli ”paskana.” Oli jo hämärä yö, Lonka otti riskin, ajoi Sulkavalle ja kohti kotia kun poliisit pysäyttivät.
– Mitä se poika valoitta ajelee? Huugot piti puhaltoo niije nokkaa. Sanoin, että tulin soutamasta, poliisit että tuollanen rääpäle soutamassa. Piti kaivaa kassista palkinto-kahvipurkki ennen kuin uskoivat.

Reijo Lonka oli aamuyöllä kotona ja kuuden aikaan aamulla äiti herätti, kun piti rakennukselle isän kaveriksi joutua.
-Ei olleet jalat kovin retvakat kun vintiltä tulin alas, eikä koko päivänä saunan katolla vertyneet.

Vielä yksi soutureissu piti Sulkavalle tehdä, vene piti hakea kirkonkylän rannasta pois. Mutta se kävi jo rutiinilla. Moottori oli jo apuna, mutta siiitä piti kovan tuulen vuoksi luopua ja turvautua omiin voimin. Hyvin kulki limpparipullon ja suklaapatukan voimalla.

Reijo Lonka ei sanonut, että olkoon viimeinen kerta. Hän lähti seuraavana kesänä uudestaan, petrasi aikaa ja sousi velipoikien kanssa hyviä aikoja monina muinakin kesinä.
Soutukertoja on kertynyt kaikkiaan 28, joista kolme yksinsoutua. Suosittu kirkkovenesoutu ei ole ollut Reijo Lonkan juttu.

Sulkavan kovat soutajat, menestynein kilpasoutaja Ari Kankkunen, soutukertoja 41, ja Paavo Immonen, soutukertoja 44, kuuntelevat Lonkan tuvassa Telatapaleella miehen tarinaa sisusta ja perään antamattomuudesta.
-Tehtiin ruumillista työtä metsissä ja pellloilla. Työstä syrjäytyneitä ei ollut. Soutukokemusta ei koettu rääkkinä, se oli suhtautumis- ja asennekysymys. Lapsuudesta asti oli soudettu ja kuljettu vesillä.
– Kilpasoutuinnostus nousi, koska se tarjosi jotakin tavoiteltavaa. Treeniveneet ilmestyivät virroille sankoin parvin jo ennen jäiden lähtöä, nyt hyvä jos jonkun siellä keväisin näkee.

Aini Rössi