Talkoolaisten arvontapalkintojen voittajat

Tämän vuoden talkoolaisten arvontapalkintojen voittajat ovat tässä:
Laura Janhunen, grilli
Jouni Hintsanen, rinkka
Marjo Lallukka-Repo, löylykauha
Sanna Kukkonen, kello
Auli Hämäläinen, kello
Toni Hämäläinen, reppu
Mika Immonen, EA-laukku
Rebekka Räisänen, Sulkavan Suursoutujen 50 v. pikeepaita
Jarmo Munck, pyyhe
Kimmo Koivunoro, kahvimitta
Virve Litmanen, kahvimitta
 
Palkinnot voi tulla noutamaan soututoimistosta. Soututoimisto on auki arkisin kello 9.00-15.00.

Soutuneuvosliivinen voittajat

Juhlasoutujen kunniaksi arvoimme tänä vuonna soutuneuvoksen tittelin saaneiden kesken soutuneuvosliivin. Toimitamme liivit postitse onnellisille voittajille.

Johanna Hasanen
Petri Korhonen
Antti Rämä
Tero Tiitu
Ano Koskela
Ari Kammonen
Tomi Nummela
Anneli Tiainen
Antero Lindqvist
Puhakainen Niina

Onnea voittajille!

Tyttären käden hintana Sulukavan soudut

Käänniinniemessä jälleen, vuosi on 2015. Soudimme mummoni kanssa mökiltä Luukkaanniemestä sinne katsomaan, kun avomieheni olisi soutamassa ensimmäistä kertaa Partalansaaren ympäri. Käänniinniemessä olen noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten useampana kesänä monet soudut, kun mummoni, ukkini, isäni ja isosetäni ovat kaikki soutaneet kilpaa Sulukavalla. Silloin mukana olivat eväät ja pienen tytön kannustushuudot jokaiselle ohikulkevalle venekunnalle. Tänään mukaan oli pakattu vain jännitys ja tietynlainen ylpeys siitä miten mies soutaa tiensä sukuumme. Punaisessa paidassaan hän ohitti meidät, tässä vaiheessa vielä hymy tiukasti kasvoille liimattuna, ja heitti lentosuukon rannalla värjöttelevälle avovaimolleen. Kunpa vain olisinkaan silloin tuulisella kalliolla tiennyt, miten se sukuun soutaminen pitikään paikkansa…

Sulukavalla jo tuolloin 29 kertaa soutanut isäni oli joskus suhteemme alkuvuosina todennut (kai puolivitsillä), että kihloihin ei ole menemistä, ellei Partalansaarta ole yksiköllä kierretty Sulukavan souduissa. Se on se miehen mitta. Tästä onkeensa ottaneena mieheni malttoi mielensä 9 vuotta ennen kuin rupesi harjoittelemaan soutuja varten. Kovasti siitä vitsailtiin, ai että nyt sitä päästään rengastamaan minunkin vasenta nimetöntäni, mutta loppuun saakka mieheni pokka piti, ja kosinta pysyi salassa. Perinteisenä miehenä tämä oli kuitenkin ilmoittanut aikeistaan tuona vuonna töissä toisella puolella maailmaa olleelle tulevalle appiukolleen, ja saanut onnen toivotukset kumpaankin koitokseen.

”Haittaako jos en polvistu? En taida pystyä siihen.” mies kysyy noustessaan veneestä vedettyäni sen tukevasti rantaan. Sydän jättää iskun lyömättä. Mies kaivaa soutukamppeistaan pienen mustan samettirasian ja avaa sen astuessaan puisen veneen laidan yli. Rasiassa kimmeltää kaksi samanlaista kultasormusta. Toinen isompi ja toinen hieman pienempi.

”Tulisitko vaimokseni?”

Ei vain mies, vaan myös sormukset, olivat onnistuneesti kiertäneet Partalansaaren. Käteni hinta oli maksettu, ja sydämeni voitettu puolelleen takuuvarmasti.

En muista sainko sanottua sanaakaan, nyökkäämään kykenin ainakin. Ja siinä, miesten saunan edustalla, mieheni pujotti nimettömääni sormuksen, jonka paikka on siinä yhä.

Vuotta myöhemmin kävin avustamassa sulhaseni rantaan omissa polttareissani, ja nyt tuolla Partalansaaren kiertäneellä sormuksella on vieressään toveri, vihkisormus.

Sulukavan soudut eivät siis ole meidän perheessä pelkästään perinteinen urheilutapahtuma, vaan äärimmäisen tärkeä osa elämän suuria käännekohtia.

– Laura Reinikainen (os. Kosonen)

Soututoimisto soutuviikolla

Suursoudut vaikuttavat hiukan soututoimiston aukioloaikoihin. Tavoitat meidän kisakansliasta tai puhelimitse. Emme päivystä sähköpostin ääressä koko aikaa, joten kiireelliset asiat kannattaa hoitaa puhelimitse.

Puhelinnumero: 015-676 100

Määrätietoisesti mutta nöyryydellä

Ensimmäisen kerran kiersin pienveneellä sekaparina Sulkavan 58km matkan viime vuonna. Se oli heittäytymistä haasteeseen jonka suuruudesta minulla ei ollut kokemusta. Heittäytymistä helpotti kokenut soutuparini johon saatoin luottaa neuvojen suhteen, eikä minun tarvinnut huolehtia myöskään veneen hankkimisesta. Päätöstä lähteä helpotti myös uusi soutumittausteknologiaa kehittävä uusi startup yritykseni, pitäähän kaikenlaisista soutuveneistä ja kisoista hankkia ymmärrystä. Valmistautumista haettiin talven aikana armottomalta  ergolta sekä myös puuveneellä vesillä Italiasta asti jonne ajettiin yhteensä 5200km vene auton katolla.

Aikaisemminkin olin toki soutanut, vaan ei puuvenettä. Puuvene eroaa minusta olympiaveneestä siinä että ensivaikutelma sen soutamisesta on lempeämpi. Materiaalina puu on luonnollista ja pehmeää ja puinen airo tuntuukin eri tavalla herkältä kädessä verrattuna olympiaveneen hiilikuituiseen vaihtoehtoon. Samoin pienpuuveneen airon lapa on pienempi kuin olympiaveneen. Tämä tekee soutamisesta lempeämpää. Mutta ne matkat! Puuvene soudussa soudetaan tavanomaisesti pitkiä matkoja. Kuten Sulkavan 58km. Alussa lempeältä tuntunut soutu muuttuukin ajan kanssa varsin rajuksi ja kivuliaaksi puurtamiseksi. Kehon erilaisten kiputilojen lisäksi voi tulla muita yllättäviä haasteita. Niistä lisää myöhemmin.

Valmistautuminen ensimmäiseen Sulkavaani pienveneessä sisälsi yhden pitkän 36km mittaisen treenin kymmenen päivää ennen varsinaista koitosta. Treenistä jäi hyvä maku ja ymmärrys että 58km mittaisen reitin suorittaminen on mahdollista.

Soututeknologiaa kehittävä yritykseni Quiske (www.quiske.fi) oli ottanut myös talven aikana isoja harppauksia eteenpäin ja ennen Sulkavan kisaa mittasimmekin yritykseni omalla anturilla airojen liikeradat. Anturi paljasti isoja eroja minun ja soutuparini tekniikassa, erityisesti vasemman käden airon käsittelyssä. Minun vasemman airon lapa nousi liian korkealle eikä palautunut tasaisesti lähellä veden pintaa niin kuin oikean airon lapa. Sen lisäksi molemmat airot liikkuivat minulla pystysuunnassa useita asteita enemmän kuin soutuparillani. Olen kevyt soutaja enkä kovin vahva ja jos haluan pärjätä soutukisoissa on löydettävä keinoja muualta kuin lihasmassasta. Tietenkin kestävyys ja vahvuus ovat soudussa tärkeitä, mutta tehokkaalla tekniikalla pystyy haastamaan itseään isommat ja vahvemmat.

No voiko liikerataa muuttaa?

Virheellinen tekniikka oli tiedossa ja lähdin parantamaan sitä, koska se on asia johon pystyn vaikuttamaan. Oikean tekniikan löytäminen vaatii tuhansia toistoja, ja välitöntä palautetta siitä että toistot tehdään oikein. Sinnikkäällä harjoittelulla tekniikka virheistä pääsee eroon.

Vertasimme soutuparini kanssa lentoratoja uudestaan tällä viikolla, ja erot ovat pienentyneet huomattavasti ja toivon että sen vaikutus näkyy myös Sulkavalla. Tekniikkaa voi siis oppia ja airon liikerataa pystyy korjaamaan kun saa palautetta ja tekee tarpeeksi toistoja. Tosin kuten aiemmin sanottu, 58km reitin aikana voi tapahtua kaikenlaista ja tälläisellä reitillä soututekniikka ei ole kaikki kaikessa.

Sain hyviä neuvoja soutupariltani ja myöskin hiilihydraattien tankkauksen tein ohjeiden mukaan siten että kisapäivänä olo oli pullea. Aamiaispöydässä join vielä kunnolla kahvia ja nautin odottavasta tunnelmasta muiden soutajien kesken. Letkut oli viritetty kuntoon jo edellisenä iltana ja enää piti hakea numerot ja rauhassa odotella soutuun lähtöä.

Soudimme Myrskylintu veneemme Hakovirran sillan alle ja asetuimme yhden miesparin taakse. Tunnelma oli odottava ja lähtölaukaus yllättävä mutta lähtö tapahtui löysästi. Olimme sumpussa rauhallisesti soutavien veneiden takana emmekä saaneet räjähtävää lähtöä tehtyä. Ensimmäiset kilometrit olivat leppoisia ja ajattelin että voimme pistää isomman vaihteen myöhemmin, matkaahan oli riittävästi.

Mutta kun olimme soutaneet vasta 10 kilometriä ilmeni uusi haaste. Aamulla juotu kahvi aiheutti hädän jolle ei soutuveneessä ollut mitään tehtävissä. Sykkeeni tippuivat 160stä noin 125een jossa ne pysyivät koko loppukisan ajan. Maaliin pääsimme kuitenkin runsaan neljän tunnin epämukavan soudun jälkeen.

Mitä opin? Sulkavaa pitää lähestyä nöyrästi mutta määrätietoisesti. Kannattaa hakea hyvä lähtöpaikka josta pääsee tekemään särmää soutua heti alusta ettei kisa lähde käyntiin sunnuntai soutuna.

Liian montaa kuppia kahvia ei kannata juoda juuri ennen kisaa.

Vuoden aikana olemme myös oppineet tavoite arvot airojen lentoradoille, pienveneellä  vertikaalisuunnassa airojen liike pitää pysyä 10 asteen sisällä. Myöskin palautuksen alkamisesta viiden asteen sisällä vertikaalisuunnan siirtymä pitäisi olla alle viisi astetta. Tiedämme myös että penkin liike pitäisi olla yli 1m/s koko kisan ajan ja paine lavassa heti potkun alusta reipas. Silloin soutu on särmää, ja se myös tuntuu hyvältä. Lauantaina taas!

Kristina Björknäs

Soututarina

Sulkavalta kotoisin olevan siskon ex-miehen, Tapion,  kanssa päätettiin lähteä soutuun keväällä 1984.

Kovakuntoisia luultiin olevamme ja päätettiin kiertää Partalan saari pari viikkoa ennen, verryttelymielessä Terhi 440 lasikuitupaatilla. Soutaen. Varoiksi kuitenkin otettiin pikku perämoottori keulalle mukaan.

No sitten lähdettiin harjoittelusoutuun sillä saamarin pesusoikolla. Kierrettiin soutan kunnialla melkein täysi kierros, mutta loppumatkan vastatuuli alkoi tuntua aika rankalta.

Vihdoin perillä mökillä, mietimme palanein kasvoin ja rakoille mennein paikoin tulevaa ponnistusta. Ja vannottiin, että vuokratulla savolaismallisella homma hoituu aivan toisin.

Ja kyllä, koimme puuveneen ihmeen varsinaisella koitoksella. Meiltä meni 8 ja puoli tuntia ja illalla Tapion äidin, Airin,  tarjoama mansikkakakku on edelleenkin rakkain muisto, mikä kruunaa koko Sulkavansoutu kokemukseni.

Heikki Pasila

Ensimmäinen soutumme 1972

Naapurin Maken kanssa soudettiin ensimmäisen kerran saari ympäri vuonna 1972. Minä olin juuri täyttänyt 14 vuotta ja Make oli vielä 12 vuotias nassikka. Soutamaan olimme päässeet pienestä pitäen kalaretkillä, mutta varsinaista kilpasoutukokemusta ei ollut. Se oltiin nähty kun Hintsasen Veko treenasi soutukilpailuun Pieksuunjärvellä. Sillä oli kiviä keulassa ja veteli ympäri Pieksuuta hurjaa vauhtia. Meidän treeni jäi varsin lyhkäiseksi. Hasulanjoella soudettiin Meklinin kopilta Kunnalliskodin matonpesurantaan, miltei Kuhajärvelle. Uitiin ja tuumittiin, että kyllä ”myö tää osataan”. Harjoittelua oli vielä soutaminen soutupäivää edeltävänä päivänä Myllylammen ja Tiittalankosken kautta kirkolle, jossa vene laitettiin höyrylaivan hinaukseen pitkän venejatan jatkoksi ja Puhakaisen Vilski (muistaakseni) hinasi veneet Hakovirralle.

Veneen valintakin oli jo silloin tarkkaa puuhaa. Meillä oli Parkkosen Martin tekemä mänty-lautainen vene ja Meklinissä oli Kauko Miettisen tekemä haapavene. Kalastusveneitä molemmat. Haapavene oli vähän uudempi ja lyhyempi, mutta mäntylautainen vene kulki paremmin ja siihen sitten päädyttiin. Myöhemmin Parkkosen Martin tekemää venettä kopioitiin ja kehiteltiin kilpasoutuun sopivaksi, samoin varmaan Miettisenkin veneitä tehtiin kilpasoutuun sen jälkeen vuosikymmeniä.

Soutuaamu oli tietenkin jännittävä. Eväitä tehtiin äitini kanssa aamuvarhaisella.  Ruisleipää, mustaherukkamehua, ja viilipurkillinen kuivattuja suolamuikkuja ainakin oli. Parhaiten muistan kuitenkin, kun menomatkalla Hakovirralle, isä osti pari pulloa sitruuna soodaa Saresman huoltoasemalta. Ne olivat aarteita sitten soudussa alanteelle tultaessa.

Make: Muistan äidin laittaneen edellisen päivän karjalanpaistilihoja ruisleipäviipaleiden väliin, muutama pullo mustaviinimarjamehua ja tais olla mustikkasoppaakin. Näillä mentiin kun ei paremmistakaan tankkaus/urheilujuomista ollut tietoa.

Soutusunnuntai oli heinäkuun toinen sunnuntai ja soutajia oli tilaston mukaan 175. Kerrotaan, että tämän tapahtuman ajankohta valittiin Vihavaisen Väinön ehdotuksesta. Hän oli luvannut, että heinäkuun toinen sunnuntai ei sada vettä! Pitkään tämä ennustus pitikin paikkaansa, kelit olivat kohdillaan monena vuonna.

Make: Perinteisesti heinäkuun toinen viikonloppu, mutta jostain syystä vuonna 1972 se olikin kolmas viikonloppu kun kunniakirjassa on päiväys 16.7.1972. Edellisen viikon lauantaina 8.7 oli kuuluisa myrsky, jonka kaatoi puita Puumalassa ja Sulkavalla ja olisi kaatanut veneitäkin. Sattumoisin tänä vuonna on sama kalenteri.

Soudusta on jäänyt mieleen vain muutamia episodeja. Mukavalta tuntui, kun rinnalla oli aina joku venekunta kiskomassa, kun me pudottiin meitä kovempien soutajien vauhdista niin takaa tuli seuraava vene ja sitä vastaan sitten rimpuiltiin. Soutu oli hyvää, mutta melominen taisi olla peränpitämistä. Peräpenkille mentiin huilaamaan ja syömään eväitä. Tähän liittyykin meidän ensimmäinen keskinäinen kiista soudun aikana. Minä oli saanut isältä kellon lainaksi ja se oli mulla miehekkäästi ranteessa. Soudettiin puolentunnin vuoroja aluksi ja sitten 20 minuutin vuoroja. Make alkoi epäilemään, että hän joutuu soutamaan monta minuuttia pitempiä vuoroja, kun minä katon kelloa. Lopulta sovittiin, että kello jää peräpenkille ja siellä oleva katsoo vuoron pituudet.

Toinen muistikuva, viime hetken oivallus lähtöpaikalla oli lampaantaljan (viiran edeltäjä) laittaminen soutajan penkille. Ajateltiin sen olevan hyvä siinä ja pienillä nupinauloilla naulattiin laidoilta kiinni. Myös etureunasta! No eihän se kestänyt siinä kuin muutaman vuoron, kun irtosi veneen pohjalle. Nupinaulat eivät irronneet!  Ne repivät takareisiä, kunnes perämella naputeltiin naulat sisään tuhtoon. Kolmas muistikuva minulla on Reittiön salmesta (suurin piirtein). Alaston isorintainen nainen kahlasi meidän venettä kohti kaljapullo kourassa ja huuteli: ”voi kun on pienet pojatkii lähteny soutamaan, täti tuo teille juomista”. Koetin peräpenkiltä huutamalla saada Maken tekemään soutuliikkeitä rivakammin, olin vaara-alueella. Selvittiin siitäkin.

Make: Minullekin jäi mieleen em tapaus ja sitä on sitten aikojen saatossa muisteltu. Kun viimein päästiin Uitonvirran sillan alle, kuulutus kertoi meidän nimet ja iät, jolloin sillalla olleet kannustajat taputtivat ja se jos mikä tuntui mukavalta.

Maali oli silloin Alinanniemessä. Aikaa meillä meni 9h 39 minuuttia ja 11 sekuntia. Kämmenet ja takapuoli olivat pahasti rakoilla molemmilla ja vähän väsytti, sen muistan.

Make: Arvontapalkintona sain vellikellon joka edelleen on muistona souduista.

Nyt aiomme osallistua juhlasoutuun tavoitteena vähintäänkin sama aika kuin 45 vuotta sitten. Vene on Pauli Parkkisen tekemä Historiallinen vene. Sen verran annoimme periksi, että liukupenkin viritimme siihen. Saapahan nähdä päässäänkö ympäri.

 – Arto Loikkanen ja Markku Meklin –