Soutuni

Keväällä vuonna 1989 työpaikallani Wärtsilän arktisessa tutkimuskeskus WARC:issa oli jonkinlainen tulevaisuuden suunnittelukokous. Töiden suunnittelun jälkeen saunoimme ja aloimme puhua, josko osallistuisimme porukalla kesällä johonkin suureen liikuntatapahtumaan. Esillä oli monenlaista juoksua, resiinarallia ja muuta. Lopulta valikoitui laji, joka oli kaikille aika outo. Olimme kuulleet, että Sulkavalla oli jonkinlainen perinneveneiden pitkän matkan soututapahtuma. Otimme asiasta selvää ja lopulta ilmoittauduimme sunnuntain kirkkovenekilpaan nimellä WARCU, Warcin urheilukerho.

Vuokrasimme veneen ja varasimme majoituksen Vilkaharjun lomakylästä. Meitä oli mukana viisitoista henkilöä, yksi nainen ja loput miehiä ja asuimme kolmessa mökissä. Soudettavan matkan pituus oli tuohon aikaan 65 kilometriä. Sittemmin on osoittautunut sen olevan oikeasti 58 kilometriä, mutta nykyään matkan pituus on noin 60 kilometriä. Savossa on kaikki mahdollista ja vastuu yleensä siirtyy kuulijalle. Kyselimme varovasti paikkakuntalaisilta, kauanko soutuun kuluu aikaa. Saimme aika tylyjä vastauksia, kuten hyvä jos alle seitsemän tunnin pääsette. Tämä vaan lisäsi kaoottista oloa.

Valmisteluissa tunteet velloivat levollisesta täyteen kaaokseen. Olimme menossa tekemään jotain, mistä emme todellakaan tienneet mitään. Piti miettiä asusteet ja eväät. Pitkällä matkalla pitää ottaa huomioon monenlaisia asioita; miten pukeudutaan, miten suojataan kädet, miten suojaudutaan auringolta  sekä on mietittävä mitä juodaan ja mitä syödään. Aluksi olimme aivan hukassa. Juominen soudun aikana pitää tapahtua jouhevasti ja syöminen pitää olla yksinkertaista. Eväät koostuivat lopulta urheilujuomista, tomaateista, pikkukurkuista, metwurstin palasista jne. Kaikkea oli paljon. Oli jollakin eväänä pizzaakin. Suklaa on vähän huono eväs lämpimällä, tuppaa sulamaan. Energiapatukat ja -geelit ovat hyviä lisiä ruokavalioon. Kramppeja vastaan oli mukana Crampiton-pillereitä.

Vilkaharjun lomakylään saavuimme lauantai-illan ja sunnuntaiaamun välisenä aikana. Koska emme olleet ennen soutaneet ja lähdimme liikkelle ilman suurempia seremonioita. Perämienhemme Antti Joensuu, jolla oli kokemusta perämiehen hommista toisenlaisista veneistä, ilmoitti heti alkuun, että parikymmentä kilometriä harjoitellaan yhteissoutua ja sitten alkaa loppukiri.

Ensimmäinen Sulkavan soutuni oli yhtä kärsimystä. Oli kuuma ja lihakset kramppasivat. Jossain vaiheessa kiellettiin vitsien kertominen, koska nauru sai pallean lihakset kramppaamaan. Maaliin kuitenkin päästiin ajalla 5 tuntia ja 55 minuuttia. Ei hassummin ensikertalaiselta harjoittelemattomalta firmaporukalta. Sijoituksemme oli yhdeksästoista. Veneitä oli mukana kaikkiaan 24. Voittajan aika oli 4 tuntia ja 20 minuuttia. Soudun jälkeen todettiin, ettei koskaan enää, kiitos.

Hulkkonen Tapio Joensuu Antti
Kannari Pekka Leppänen Arto
Liukkonen Seppo Nikkinen Kari
Nortala-Hoikkanen Anita Peltonen Hanna
Pulliainen Juha Ranki Erkki
Soininen Harri Tynkkynen Pasi
Valanto Petri Vihersalo Jarmo
Wilkman Göran

Ensimmäinen joukkue Sulkavalla vuonna 1989

Seuraavana keväänä aloimme kuitenkin kerätä soutujoukkuetta uuteen yritykseen. Hulluudella ei tuntunut olevan mitään rajaa. Tästä alkoi vuosittainen ihana piina. Olin jälleen hurahtamassa ja alkuperäisestä porukasta lopulta neljä uskalikkoa Tapio, Anita, Juha ja minä saavutti kymmenen kerran rajapyykin ja soutuneuvoksen arvon. Eikä sekään minulle riittänyt.
Alussa joukkueemme nimi oli WARC:in urheilukerho WARCU, ja soutujärjestelyjä hoiti Anita. Minä aloin pyörittää souturumbaa Anitan jälkeen vuonna 1994 aluksi WARCU:n puitteissa. Vuonna 1995 päätettiin yhdessä Masa-Yardsin ja Neste Shippingin saunatilaisuudessa, missä en itse ollut mukana, että ruvetaan soutamaan yhdessä. Joukkueen nimeksi tulisi NEMARC, “Samassa veneessä”. Viisi vuotta pyöritin käytännössä kahta joukkuetta. WARCU putosi pois vuonna 2000, koska enää ei löytynyt soutajia kahteen joukkueeseen.

Vuonna 1998 NEMARC osti oman kirkkoveneen ja minusta tuli Soutuneuvos. Soutuharrastus alkoi elää omaa elämäänsä. Ympyrät laajenivat ja porukkaa tuli kokoajan lisää myös oman työpiirini ulkopuolelta. Vuonna 1998 meitä oli omien työkaverien lisäksi aika lauma muita tuttuja, yhteistyökumppaneita ja naapureita.

Vuosisadan vaihteessa alkoi kirkkovenesoutu myös Kauppa- ja teollisuusministeriössä nostaa päätä. Joka syksy budjetin valmistelun lopulla soudetaan ministeriöiden välinen budjettiruuhi-niminen kilpailu Helsingissä soutustadionilla ja KTM:läiset halusivat hieman oppia ja harjoitusta. Meillä oli yksi yhteinen nimittäjä, Antti Joensuu, joka oli ensimmäinen perämiehemme vuonna 1989. KTM:n ongelma oli miten kääntyä poijun ympäri 180 astetta ilman, että vauhti laskee liikaa. Tätä ideoitiin saunassa ja ratkaisun esitti Pekka Salmi, Mäski, joka on yksi meikäläisistä vakiosoutajista. KTM:n soutajat olivatkin siitä lähtien mukana Sulkavalla omalla joukkueellaan aina vuoteen 2014 asti. Seuraavana vuonna ei enää joukkue saanut rahoitusta ministeriöstä.

Sulkavalla olemme vuodesta 1996 alkaen olleet majoittuneina Kirsti Riton hoivissa. Kirstin isä oli yksi vuonna 1967 koko soututapahtuman isistä. Kirsti on jonkinmoinen pienyrittäjä Sulkavalla ja harrastaa mitä milloinkin. Soutujen ajaksi hän muun muassa vuokrasi sotaveteraaneilta Hasulan ratsutilan, missä mekin majoituimme monta vuotta. Hasula on noin seitsemän kilometrin päässä Sulkavan keskustasta. Hasulan sauna oli aivan ihana. Ei ollut sähköä. Kynttilän valossa saunottiin sikin sokin. Ranta oli hiekkainen ja erittäin matala. Jos halusi kastautua ilman, että käveli liian pitkälle, ei auttanut muuta kuin heittäytyä matalaan rantaveteen. Hyttyset olivat paikan ainoa riesa. Saunan ympärillä oli sopivan kosteaa lepikkoa hyttysille. Ratsutilan majoituksen jälkeen asuimme viereisessä vanhassa Sulkavan vanhainkodissa, joka oli jäänyt autioksi toiminnan siirryttyä keskustaan kirkon lähelle.

Kirstin tapasin oikeastaan aika koomisesti. Soitin Sulkavalle puhelinnumeroon, jossa piti saaman opastusta majoitukseen. Minut neuvottiin soittamaan Kirstille, joka välittömästi halusi tehdä treffit Helsingin Senaatintorille, missä parin viikon kuluttua soitosta olisi Savon maakunta esittäytymässä. Näin tapahtui. Pyöräilin Arabianrannasta torille kohti sulkavalaisten kojua, ja siellähän Kirsti oli. Sovittiin ilman mitään kommervenkkejä kesän majoitus ja ruokailut. Kättä päälle ja asia oli selvä. Myöhemmin Kirsti on luovuttanut emännyyden tyttärelleen Sunneva Kantolalle.

Alkuvuosina soudimme aina sunnuntain kilpalähdössä ja asuimme Hasulassa eli olimme lähes aina omissa oloissamme. Sitten siirryimme soutamaan lauantain yösoutuun ja lopuksi olemme soutaneet perjantain yösoudussa. Tämä on hyvä ratkaisu, koska kylällä on melkoinen juhlahumu lauantaina.

Hasulassa siirryimme muutaman vuoden kuluttua tallimajoituksesta läheiseen Sulkavan vanhaan vanhainkotiin paksujen kiviseinien suojaan. Hasulan majoituksista siirryimme lopulta kylälle, ensin Sunneva Kantolan ja miehensä Karin remontin alla olevan suuren talon tai kartanon yläkertaan Alanteentielle keskelle remonttihulinaa. Seuraavaksi majoituimme heidän Halpalinna -nimisen kaupan yläkertaan kirkon sillan kupeeseen ja lopuksi kartanon pihalla olevaan tarkoitusta varten rakennettuun kaksikerroksiseen aittarakennukseen.
Kylälle muuttaessamme soudun jälkeinen saunominen tapahtui Kirstin punaisessa rantasaunassa Halpalinnan naapuritontilla. Sauna on käytännössä meidän käytössämme koko viikonlopun.

goran-1

goran-2

Ensimmäinen Sulkavan soutu vuonna 1989


goran-3


Kymmenes Sulkavan soutu vuonna 1998


goran-8

Kahdeskymmenesviides Sulkavan soutu 2013


Aloittaessamme uuden vaiheen työelämässä vuonna 2005 ja Aker Arctic Technology Oy aloitti toimintansa Masa-Yardsin jälkeen, soutujoukkueen nimeksi muutettiin Aker Arctic Rowing Club (AARC). Käytännössä joukkueen runko koostuu AARC:in työntekijöistä, joita täydennetään ulkopuolisilla tutuilla.

Kesän 2016 Sulkavan soutu oli minulle kahdeskymmeneskahdeksas.
Soudussa saa Sulkavalla edistymisen myötä arvonimiä. Ensimmäisen soudun jälkeen saa mestarisoutajan tittelin, kolmannen soudun jälkeen arvonimi on suurmestari, kuudennen kerran jälkeen tulee erikoissuurmestarin titteli ja kymmenennen kerran jälkeen arvonimeksi tulee soutuneuvos.
Soutuneuvostittelin jälkeen ei enää tule korkeampia arvonimiä, mutta viidentoista kerran jälkeen kunniakirjaan tulee keskelle suursoutujen logon ympärille tammenlehväkuvio. Jos jaksaa kahteenkymmeneen soutukertaan asti, saa normaalin mitalin lisäksi erillisen mitalin, joka on kiinnitetty puulaattaan ja varustettu hopealaattaan kaiverrettulla soutajan nimellä. Kahdenkymmenenviiden soutukerran jälkeen annetaan muistoksi Sulkavaseuran standaarin varustettuna soutajan nimellä.

Koin varsinaisen yllätyksen vuoden 2013 soutujen lauantai iltana. Olimme rantasaunalla turisemassa ja nauttimassa virvokkeita. Taisi siinä olla jotain syötävääkin. Minulle tultiin kertomaan, että emäntämme Sunneva on yrittänyt tavoittaa minua ja minun kuuluisi lähteä soutustadionille kiireen vilkkaa. Kello oli jo varttia vaille iltakuuden ja tilaisuus siellä oli alkamassa kuudelta. Minulla ei ollut mitään aavistusta mitä tilaisuus toisi tullessaan. Aikaa oli vähän, mutta sain kyydin onneksi Sunnevan äidiltä Kirstiltä, jonka kanssa olin aikoinaan yhteistyön majoituksen kanssa aloittanut.

Soutustadionilla alkoi kello 18 palkintojenjako. Ensimmäiseksi jaettiin uusi palkinto, joka oli myönnetty henkilölle, joka on puurtanut soutujen hyväksi tuomalla uusia porukoita mukaan ja olemalla itse kaikin tavoin aktiivinen. Tämän pytyn sain yllätyksekseni minä. Siinä luki: REILU MEININKI, SULKAVAN SUURSOUDUT 2013. Olin mykistynyt. Arvelin, että Sunnevalla oli sormensa pelissä pystin saajaa valittaessa. Osuin aika oikeaan. Ehdokkaita oli yllättävän vähän.
Pokaalin tilavuus on noin kaksi litraa. Kaataessani saunalla oheispalkintona saamani kuohuviinin palkintopyttyyn tuli kiire. Se vuoti, ei kun äkkiä juomaan. Pokaalia koossapitävä ruuvi oli löysällä.

Soutuharrastusta ei tehdä palkintojen toivossa vaan siksi, että luvassa on mukava viikonloppu ystävien kanssa. Lisäksi olen oppinut tuntemaan hyvin savolaiset ystäväni, jotka ovat meitä majoittaneet ja syöttäneet vuodesta 1996 alkaen. Samalla on tapahtunut kaikkia osapuolia rikastuttavaa kulttuurivaihtoa.

Aloittaessamme kirkkovenesoudun vuonna 1989 Sulkavalla oli meininki aikalailla toista kuin nykyään. Veneessä oli kiinteä penkki eikä takapuoli liikkunut lainkaan. Soudettiin paljolti selällä jalkojen pitäessä vastaan ja käsien roikkuessa airon jatkeena ja joskus pallea kramppasi. Seuraavaksi penkki pysyi edelleen kiinteänä, mutta alettiin liuttaa takapuolta pitkin penkkiä. Penkissä ja housujen takamuksessa oli liukuvaa viirakangasta. Vuonna 2003 NEMARC:in veneeseen asennettiin Sulkavalla liikkuvat penkit. Laji muuttui välittömästi.

Soudussa kämmenet on aika kovilla, vaikka airoa ei saa puristaa. Aluksi meillä oli käsissä teippauksia ja kahdet hanskat, alla ohuet puuvillahanskat ja päällä puutarhanäppylähanskat. Sitten tuli käyttöön neopreenistä valmistetut aironpäätupit, niin sanotut airokortsut. Ei tarvittu välttämättä enää hanskoja ja kämmenet saivat ilmaa.

Aloittaessamme Sulkavalla vuonna 1989 ensimmäinen ennustus soutuajaksemme oli aika masentava. Meille sanottiin, että jos tuollainen joukko pääsee alle seitsemän tunnin, niin hyvä on. Ensimmäisen soudun aika oli 5:55,40, eli tunnin vähemmän kuin oli ennustettu. Kerran on soudettu jopa alle viiden tunnin. Aika oli 4:57,50 vuonna 2000. Yleensä ajat ovat pyörineet siinä viiden ja puolen tunnin molemmin puolin, kun sää vaihtelee, joskus tuulee ja joskus sataa.

Kesän 2016 soutu oli meille todellinen pohjanoteeraus. Ihmisten kiireiden takia vene meinasi jäädä kovin vajaaksi. Soutajapörssi auttoi hieman. Lopulta puuttui vain kaksi, joten ajatukset hyvästä loppuajasta saatettiin heittää heti alkuunsa romukoppaan.  Loppuaika oli reilusti yli kuusi tuntia, 6:17,40. Emme kuitenkaan lannistuneet tästä vaan kesällä 2017 on uusi yritys.

– Göran Wilkman –