Sulkava-soutu alkoi 1980-luvulla 100 km:n Sulkava-soudun pyöräilystä

Keväällä 1980 tutustuin silloisessa työpaikassani innokkaaseen urheilijanuorukaiseen, joka harrasti monipuolisesti kestävyysurheilua.  Hän oli parin muun työkaverini kanssa mukana mm. Kalevan kierroksessa, jossa yhtenä lajina oli soutu – nimenomaan Sulkavan suursoutu.  Urheilijanuorukaisesta tuli poikakaverini ja kun hän oli lähdössä kesällä Sulkavan soutuihin, päätin lähteä mukaan. Koska soutu oli itselleni aivan vieras laji, oli selvää, etten osallistuisi kisaan. Harrastimme poikakaverini kanssa pyöräilyä ja päätimme ajaa pyörällä kotipaikkakunnaltamme Helsingistä Sulkavalle.

Soutua edeltävän yön nukuimme monien muiden tavoin teltassa Hakovirralla ja seurasimme soutua edeltävänä iltana soutuveneiden tuontia lähtöpaikalle. – Näky oli aika vaikuttava – kymmeniä soutuveneitä yhden moottoriveneen perässä.  Veneet vedettiin maihin ja kisajärjestäjät alkoivat merkata niitä. Kyseessä ei ollut tietysti mitään kilpaveneitä vaan tervantuoksuisia ja painavia entisajan mökkiveneitä.

Vasta rakastuneena nuorena naisena halusin tietysti seurata kumppanini soutua ja kartta mukanani lähdin seuraamaan soutajia pyörällä ajaen. Kisan startti, jossa juhlava marssi pauhasi, jäi lähtemättömästi mieleen.  Kuinka upealta iso määrä veneitä näyttikään Hakovirralla vaikka niiden lähtöä ei tuolloin vielä seurattu sillalta vaan lossin kyydistä.  Kun veneet katosivat pitkän lähtösuoran jälkeen mutkan taakse, oli aika hypätä pyörän selkään. Yritin katsoa kartasta paikkoja, jossa soutajat olisivat lähellä rantaa, mutta monesti sain huomata, että soutajat olivat niin kaukana, ettei heitä voinut tunnistaa. Poikakaverini oli arvioinut ajan, joka heillä kuluu soutamiseen ja yritin osua sopiville kohdille oikeaan aikaan, onnistumatta kertaakaan. Poljin päivän aikana lähes 100 km. Näin paljon metsää ja hiekkateitä, punnersin isoja mäkiä ylös ja alas, tihrusin kallioilta kauas järvelle – ja yritin löytää tuttua venettä. – Turhaan.

Lopulta poljin väsyneenä maalipaikalle, jossa vihdoin näin poikakaverini ja työkaverini heidän ylittäessään maalilinjan. Ensimmäinen Sulkavan soutuni oli tullut koettu polkien ja koska arvelin, että soutaminen olisi helpompaa kuin Partalansaaren jyrkkien mäkien ylös polkeminen, päätin, että seuraavana vuonna soudan itsekin. Oli vain opeteltava ensin soutamaan!

Seuraavana keväänä (1981) saimme lainata muutaman kerran tuttumme, monivuotisen Sulkavan soudun kävijän soutuvenettä.  Opin auttavasti soutamaan ja ilmoittauduimme Sulkavan soutuihin, joka oli tuonakin vuonna Kalevan Kierroksen osakilpailu. Vuokraveneeksi saimme itse valitsemamme juuri tervatun, erittäin hyvin kelluvan, mutta todella raskaan mökkiveneen.  Soutujärjestäjät onneksi myivät veneisiin jaloille tukia, jotka asensimme paikalleen. Lähikaupasta löytyi myös superlon-pala takapuolen alle.

Ensimmäiseen Sulkavan soutuuni kului aikaa yli 10 tuntia, joten loppumatkalla emme nähneet juuri seuraavia soutajia. Maalissakaan ei ollut juuri muita kuin oma isäni, joka innokkaasti oli ajellut kaukaa kotoaan kisaa katsomaan. Matkan varrella olin soutaessa haaveillut jäätelöstä, mutta jäätelökioskikin oli jo sulkenut luukkunsa, kun vihdoin saavuimme maaliin. Selkäni oli palanut (ensikertalaisena en ymmärtänyt auringon ja vesiympäristön yhteisvaikutusta) ja sormeni jokaisessa nivelessä oli puhkeamaton, pullea rakkula. Hetki huilia ja sitten kiireesti pyörän selkään, sillä meidän piti ehtiä Savonlinnaan iltajunalle, jolla palasimme Helsinkiin.  Polkea vielä jotenkuten jaksoi, mutta ohjaustangosta kiinni pitäminen ei ollut helppoa rakkulaisin sormin.

Soutu oli rankka, mutta jäin lajiin koukkuun. Soutu on mieluinen kesäharrastus  ja olen ollut lisäksi järjestämässä  Jyväskylässä 25 kertaa Jyväsjärvi-soutua ( www.kensu.fi/soutu).

Nyt olen tulossa soutamaan Sulkavalle 28. kerran ja mieheni  –  tuo aiempi poikakaverini 29. kerran. Soututaito on kehittynyt ja kun saimme käyttöömme kilpasoutuun tehdyn veneen, olemme jopa voittaneet kerran lauantaisoudun   –  olisikohan se ollut vuonna 1992.

Tänä vuonna emme taistele voitosta, vaan nautimme siitä, että kykenemme yhä soutamaan. Vuoronvaihdot ovat vähän hidastuneet, takapuoli puutuu ja jalkoihin tulee aiempaa helpommin kramppeja.  Kilpasoutuveneemme on jo lähes 30 vuotta vanha, mutta koska se on yhä vuotamaton, meidän Sulkavan soutumme jatkuvat.

Anneli Mörä-Leino