Katri Niiranen ja Inkeri Hyvönen kävivät soutamassa 60 kilometrin kuninkuusmatkan soutupiletillä. Koitos oli ensikertalaisille rankka, mutta taittui kuitenkin jopa ilman etukäteisharjoittelua.
Sulkavan Suursoutuihin saattoi osallistua ensimmäistä kertaa ilman omaa kokonaista venekuntaa, niin sanotulla soutupiletillä. Soutupilettiläisistä, eli kirkkoveneestä paikan ostaneista, saatiin kasaan kaksi venekuntaa – toinen 60 kilometrin kuninkuusmatkalle ja toinen 25 kilometrin elämysreitille. Porukassa tutustui nopeasti muihin, jotka istuivat kirjaimellisesti samassa veneessä.
Inkeri Hyvönen Helsingistä ja Katri Niiranen Juvalta osallistuivat kuninkuusmatkalle soutupiletillä. Molemmat ovat Suursoutujen ensikertalaisia. Hyvönen sai tietää osallistumisestaan pari viikkoa etukäteen.
– Lähdin tähän mukaan, kun ystävä osallistui soutupilettiporukkaan ja heiltä yksi joutui jäämään pois, niin pääsin ryöväämään hänen paikkansa. Hyvä tuuri minulla. Yhtään en tiennyt mihin olen lähdössä, Hyvönen kertoo.
Niiranen varasi soutupiletin heti kun ne tulivat myyntiin.
– Sain viime talvena pohjoisessa työskennellessäni tällaisen kuningasidean. Entisenä sulkavalaisena koin, että on häpeällistä, etten ollut koskaan soutanut Sulkavalla, Niiranen kertoo.
Soitellen soutuun
Hyvönen sanoo tehneensä muutaman soututreenin ennen koitosta, mutta kirkkoveneessä hän ei ollut aiemmin istunut.
– Muutamalla sisäsoututreenillä ja konkareiden ohjeilla mentiin tähän päivään. Voisi sanoa, että lähdin soitellen soutuun, Hyvönen nauraa.
Niiranen oli hankkinut itselleen soutulaitteen, jolla voisi treenata tulevaan koitokseen.
– Laite on vieläkin paketissa. Ajattelin ilmeisesti, että lahjattomat treenaa. Ei kuitenkaan tullut edes takapuoli kipeäksi, Niiranen nauraa.
Kipuun turtuu
Sää oli vähän tuulinen, joten alkumatkasta aallokossa soutajat saivat jopa pärskivää vettä päälleen.
– Kyllä sitä aluksi mietti, että kauankohan tätä kestää. Soutu oli aika rankaa, mutta kipuun ikään kuin turtui, Hyvönen tuumaa.
Niiranen piti soutaessa mielessä sitä, että siinä vaiheessa, kun tuntee itsensä väsyneeksi, on vielä 20 prosenttia annettavaa.
– Kyllä se vähän motivoi, kun mietti, ettei täältä pois pääse kuin soutamalla, Niiranen nauraa.
Hyvönen oli kuullut kauhutarinoita Lepistönselältä, mutta se ei ollutkaan maineensa veroinen.
– Soutu eteni Lepistönselällä aika kivasti. Jäi kokematta se, miksi sitä pidetään niin hurjana.
Hyvönen kuvailee soutu-urakkaa raskaaksi, mutta ei ollenkaan mahdottomaksi. Maalikin tuli lopulta vastaan lähes yllätyksenä.
– En kerennyt edes kissaa sanoa, niin olimme jo maalissa. Luulin, että on vielä varmaan kaksi kilometriä jäljellä.
Soutupiletti-konsepti saa kiitosta
Hyvösen mielestä soutupiletti on loistava konsepti. Oman haasteensa soutupiletillä soutamiseen tekee se, ettei porukka tunne toisiaan entuudestaan eivätkä he ole päässeet harjoittelemaan etukäteen. Tiittalan kartanon isäntä Timo Huttunen toimi soutupiletti-joukkueen perämiehenä.
– Saatiin häneltä tosi hyviä vinkkejä siihen, miten soudetaan. Alkumatkasta airot vähän kolisivat yhteen ja myönnän, että itsekin välillä hakkasin edellä soutavan selkää, mutta kyllä se yhteinen tahti alkoi löytyä, Hyvönen kertoo.
Hänen mukaansa soutu alkoi kulkea yllättävän mukavasti.
– Saatiin ihan flowtakin aikaiseksi. Toki ensikertalaisina tahti ei aina pysy ja oltiin ehkä hitaampia kuin muut, mutta toisaalta ei ollut edes tarvetta kilpailla ajalla, vaan pääsi tekemään oman suorituksen.
Niiranen ei tiennyt etukäteen ketään soutuporukasta, mutta yllätyksenä siellä olikin jokunen tuttu Juvalta. Niirasen mukaan heille sattui kiva, liikunnallinen porukka.
– Porukassa oli enemmän tai vähän liikuntaa harrastaneita, kotikuntoilijoita. Sujuvasti meni soutu heidän kanssaan ja saatiin myös nauraa.
Soutu voi olla kerran elämässä -kokemus
Entä ovatko pilettiläiset tulossa soutamaan uudestaan ensi vuonna?
Hyvönen on sitä mieltä, että Suursoudut voi hyvin olla vain kerran elämässä -kokemus,
– Tämä oli hieno kokemus, jota voi vanhana kiikkustuolissa muistella, enkä olisi pahoillaan, vaikka se jäisi ainoaksi. Mutta voihan se olla, että jos tällä kaveriporukalla ensi vuonna kutsu käy, niin täytyy lähteä.
– Tässä kohtaa kun kysytään, niin sanoisin, että en, mutta melko varmasti ensi talvena ilmoittautuminen on taas vetämässä, Niiranen nauraa.
Teksti ja kuvat:
Sulkava-lehti / Mari-Anna Rossi