Teksti ja kuvat: Mari-Anna Rossi
25 kilometrin elämysreitti tarjosi ensikertalaisille soutajille paitsi elämyksiä, myös rakkuloita, ampiaisdraamaa, jännittävän sillanalituksen ja huiman loppukirin. Vaikka harjoittelu jäi suunnitelman asteelle, vei sisukkuus Peto ja Verkele! -joukkueen maaliin ja lopulta myös elämysreitin ykköspallille.
Tähän juttuun minulla oli oikeastaan otsikko valmiina jo ennen kuin edes lähdimme soutamaan. Ajattelin, että jos tästä 25 kilometrin soutu-urakasta jotenkin selvitään, niin sisulla.
Olin kyllä jo tammikuussa laatinut itselleni hienon harjoitusohjelman. Siinä oli peruskestävyyttä, vauhtikestävyyttä, lihaskuntoa ja myös lajiharjoittelua. Käytännössä ohjelma jäi kuitenkin vain kirjalliseksi tuotokseksi. Eri syistä – tai rehellisemmin sanottuna tekosyistä – harjoittelu jäi tekemättä.
Oma valmistautumiseni keskittyi lähinnä tankkaukseen. Hiilihydraatteja ja elektrolyyttijuomaa, jota aloin juoda jo muutamaa päivää ennen lähtöä siinä toivossa, että ainakin nesteet riittäisivät, vaikka kunto ei riittäisikään.
Olen ollut mukana Sulkavan Suursoutujen viestintätiimissä parin vuoden ajan ja asunut Sulkavalla yli neljä vuotta. Tuntui, että minun oli lähes velvollisuus osallistua itsekin soutuihin. Nyt kun valikoimaan on tullut myös elämysreitit, ajattelin, että se on oiva paikka kokeilla, miltä soutaminen oikein tuntuu. Sain joukkueen kasaan kavereista, sukulaisista ja kavereiden sukulaisista. Onneksi saimme vuokrattua Tiittala Eventisilta 10-paikkaisen kirkkoveneen, sillä 15 hengen joukkueen kasaaminen tuntui haastavalta.
Meidän 11-henkisestä joukkueestamme vain yksi oli soutanut Suursouduissa aiemmin, joten hänestä tuli luonnollisesti perämies. Joukkueen nimeksi tuli Peto ja Verkele. Nimeen saimme innoituksen soutujoukkue Vilan Melauttajilta.
Hallittua soutua ja täydellistä kaaosta
Perjantaina kello 17 lähtöhetkellä sää oli täydellinen. Aurinko paistoi, lämpöä oli noin 22 astetta ja Saimaa oli lähes tyyni. Ainakaan tuulta emme voisi syyttää, jos vene ei kulkisi.
Yllättäen vene kulkikin.
Harjoittelimme ennen lähtölaukausta soutamista muutamien vetojen verran. Siinä oli koko lajiharjoittelumme. Silti vene lähti liukumaan niin mukavasti, että ainakin omasta mielestäni olimme suorastaan luonnonlahjakkuuksia.
Elämysreitin lähdössä oli kolme venekuntaa. Otimme heti kärkipaikan ja jätimme muut taakse. Fiilis oli mieletön! Samalla mieleen hiipi pieni epäilys. Lähdimmekö aivan liian kovaa? Toisaalta emme oikein osanneet soutaa hitaamminkaan.
Alku oli yhtä aikaa hallittua ja täydellistä kaaosta. Tahti karkasi vähän väliä liian kovaksi, airot kolisivat toisiinsa ja välillä tuntui mahdottomalta saada niitä nostettua tarpeeksi ylös ilman, että lavat nappasivat vettä eteentyönnön aikana. Katse oli pakko pitää visusti punaisessa tahtiairossa.
Sitten tuli niitä hetkiä, joiden vuoksi ihmiset tähän lajiin rakastuvat.
Kun tahti osui kohdalleen, vene alkoi suorastaan liukua veden päällä. Saattoi vaihtaa muutaman sanan airoparin kanssa, katsella Saimaan upeita maisemia ja unohtaa hetkeksi, että oltiin soutamassa 25 kilometriä.
Rakkuloita, mahdollinen norppa ja yksi ampiainen
Jo ennen Vekaransalmen siltaa airo alkoi kuitenkin muistuttaa olemassaolostaan. Vaikka käsissä oli kunnon hanskat, ensimmäiset hiertymät ilmestyivät nopeasti. Tauolla liimasin yhteen rakkolaastarin, joka irtosi kuitenkin hetkessä hikisessä kädessä. Sen jälkeen rakkuloita alkoi ilmestyä uusiin paikkoihin tasaiseen tahtiin. Nyt ymmärrän, miksi soutajat puhuvat rakkuloista niin paljon!
Vekaransalmen kohdalla olin myös aivan varma, että näin saimaannorpan. Huudahdin asiasta ääneen, jolloin koko veneen rytmi hajosi, kun kaikki yrittivät bongata norpan. Myönnän, se saattoi kyllä olla myös kivi.
Matkan vaikein vastustaja ei kuitenkaan ollut tahdissa pysyminen eikä rakkulat. Se oli ampiainen.
Kärsin nimittäin melkoisesta ampiaisfobiasta, ja juuri keskellä Saimaan selkää yksi päätti tulla leijumaan nenäni eteen. Siinä ei voinut juuri muuta tehdä kuin yrittää jatkaa soutamista. Silmien sulkeminen ei tullut kysymykseen – tahdissa pysyminen on nimittäin yllättävän hankalaa silmät kiinni.
Vekaransalmen sillan jälkeen oli ehkä koko matkan hienoin osuus. Vene kulki tasaisesti, keli oli upea ja maisemat henkeäsalpaavan kauniit.
Dramatiikkaa sillan alituksessa
Edessämme – tai siis takanamme, kun kuljimme selät menosuuntaan – häämötti Pajasalmen pengersilta. Perähenkilömme piti ennen koitosta meille pari treenikertaa, miten suoriudumme kahdeksan metriä leveän sillan alituksesta. Teoriassa homma oli yksinkertainen: kunnon vauhti, airot eteen ja hallittu liuku sillan ali. Harjoitukset eivät todellakaan menneet kuin Strömsössä, ja vähän ehdoin jo huolestua, kun h-hetki oli käsillä. Airot sojottivat mikä minnekin ja tahti katosi täysin. Olin varma, että kolahdamme suoraan sillan seinään.
Mutta perämies piti pään kylmänä, ohjasi paatin sulavasti sillan ali ja me kaikki huokaisimme helpotuksesta. Ehkä hieman myös tuuletimme.
Pajasalmen suoralla alkoi ensimmäistä kertaa todella väsyttää. Odotin vain omaa taukovuoroani, ja ilmeisesti kaikki muutkin, sillä kukaan ei ollut tässä kohtaa varsinaisesti juttutuulella.
Yllättäen mikään paikka ei kuitenkaan ollut erityisen kipeä. Eniten soutu tuntui alaselässä sekä hieman jaloissa ja pakaroissa. Kun sai juotua kunnolla ja napattua energiageelin huiviin, sai uutta energiaa loppumatkalle.
Loppukiri Partalansaaren kiertäjien kanssa
Lajunsalmella takanamme alkoi näkyä kuningasmatkan soutajia. Ja samalla heräsi kilpailuvietti, jonka olemassaolosta en ollut itsekään tiennyt.
Vaikka 60 kilometrin kiertäjät eivät kilpailleet kanssamme lainkaan, en halunnut, että yksikään vene ohittaa meitä. Soutuseura NRC pääsi lopulta ohi meidän kiertäessämme tunnollisesti kaikki poijut, mutta seuraavan veneen lähestyessä meitä päätimme, että nyt ei anneta periksi.
Alanteen loppusuora tuntui jatkuvan ikuisuuden.
Puristimme kaiken, mitä käsistä, jaloista ja tahdonvoimasta vielä löytyi. Lopulta ylitimme maalilinjan vain muutamaa sekuntia ennen Saimaan Soutajia. Olipahan loppukiri! Meidän aikamme maalissa oli 2:47:15.
Ensi vuonna kuninkuusmatkalle?
Maalissa olin ennen kaikkea ylpeä. Kaikki olivat ensimmäistä kertaa kirkkoveneessä, mutta silti saimme veneen kulkemaan hienosti. Ja mikä tärkeintä, kaikki nousivat veneestä hymyillen – vaikka kädet olivat täynnä rakkuloita ja jalat tärisivät rantaan nousun jälkeen.
Palkintojenjaossa pääsimme vielä ykköspallille. 25 kilometrin elämysreitillä oli vain kaksi venettä, mutta se ei latistanut fiilistämme, kun saimme mitalit kaulaan ja Sulkavan Suursoudut -lippikset päähämme.
Illan kruunasi käynti Saunakeskus Lempeän uudessa maisemasaunassa. Lauteilla vaihdettiin soututarinoita kokeneempien soutajien kanssa, ja eräs ulkomaalainen nainen antoi minulle Linola-näytetuubin huomattuaan kipeät rakkulat käsissäni. Täytyy myöntää, että suihkuvesi kirveli sen verran, että saatoin hieman irvistää.
Lauantaiaamuna joka paikka oli hieman jäykkä, mutta mikään paikka ei kuitenkaan ollut kamalan kipeä. Varovasti heitin joukkueemme WhatsApp-ryhmään kysymyksen: ”Kuka lähtee ensi vuonna kuninkuusmatkalle?”
Yllättävän monta kättä nousi pystyyn. Kukaan ei ainakaan sanonut ei.
Saa nähdä, ollaanko ensi vuonna kiertämässä Partalansaarta. Ehkä kuninkuusmatka antaisi myös hieman motivaatiota treenata etukäteen!